Kaupunkipoliittinen ohjelma

hyväksytty Vihreän liiton valtuuskunnassa 26.9.2004

Ohjelma printtiversiona: [Word-dokumentti, 8 sivua, 57 kt]

Maailma kaupungistuu
Kaupungit muuttuvat vihreiksi
Aluepolitiikasta kaupunkipolitiikkaan
Eheään yhdyskuntarakenteeseen
Kaupunkiin kuuluu sekä kerrostaloja että matalaa ja tiivistä rakentamista
Kaupungin kasvun rahoittaminen
Asuntoja tehtävä asukkaiden tarpeisiin
Kestävä liikennejärjestelmä vähentää autoliikenteen haittoja
Liikennettä säädeltävä taloudellisin ohjauskeinoin
Kävellen kaupungissa
Esteettömään liikkumiseen
Kaupunkien historiaa ei pidä hävittää
Kaupunkien itsehallinto
Mukavat kaupungit menestyvät
Suomalaisten kaupunkien mahdollisuudet

Maailma kaupungistuu

Maapallon asukkaista yhä useampi asuu kaupungeissa – YK:n arvion mukaan vuonna 2007 jo yli puolet. Suomessa kaupungistumisen aste on muihin EU-maihin verraten yhä alhainen, mutta ero on nopeasti pienenemässä. Erityisesti yliopistokaupunkien ja niitä ympäröivien alueiden kasvu on ollut rivakkaa ja tulee todennäköisesti jatkumaan elinkeinorakenteen muutoksen myötä. Etenkin suuret kaupungit ovat yhä selvemmin osa kansainvälistä kaupunkien verkostoa, eivät pelkästään kansallisvaltioiden keskuksia.

Kaupungistumisella on hyvät ja huonot puolensa. Suurissa kaupungeissa asuu, liikkuu ja työskentelee paljon ihmisiä pienellä alueella. Kaupunki ei kuitenkaan ole pelkästään taajaväkinen, tiheästi rakennettu alue. Kaupunki on elämänmuoto. Kaupunkeihin keskittyy paljon osaamista, kanssakäymistä, erilaisia näkemyksiä ja kokemuksia, jotka antavat mahdollisuuksia luovuudelle ja uusille ideoille. Monenlaisia virikkeitä on tarjolla runsaasti: suuressa kaupungissa tapahtuu aina jotakin kiinnostavaa. Kaupungissa erilaisuudelle on paremmin tilaa kuin pienemmissä yhteisöissä. Nämä piirteet houkuttelevat kaupunkeihin lisää asukkaita niin kotimaasta kuin muistakin maista. Suurissa kaupungeissa myös maahanmuuttajien osuus asukkaista on korkein. Odotettavissa oleva työvoimapula etenkin palvelualoilla – jotka niin ikään ovat kaupungeissa vahvoja – tulee edelleen lisäämään maahanmuuttajien määrää suomalaisissa kaupungeissa.

Toisaalta kaupunkeihin kasautuvat myös monet yhteiskunnalliset ongelmat, kuten köyhyys, pitkäaikaistyöttömyys, asunnottomuus, päihdeongelmat ja rikollisuus. Nämä puolestaan horjuttavat ihmisten turvallisuudentunnetta. Yhteisvastuu voi hämärtyä suurissa kaupungeissa pahemmin kuin pienemmissä yhteisöissä. Myös ympäristöongelmat tapaavat kärjistyä kaupungeissa – erityisesti autoliikenteen aiheuttamat ilmansaasteet ja melu ovat suurille kaupungeille tyypillisiä.

Suurten kaupunkien ja kaupunkiseutujen merkitys myös kansantalouden kannalta on käymässä yhä tärkeämmäksi. Talouden globalisoituessa taloudellinen kasvu keskittyy suurkaupunkialueille. Suomessa pääkaupunkiseudun osuus koko maan kansantuotteesta on lähes 40 prosenttia. Tutkimuksesta ja tuotekehityksestä lähes 50 prosenttia tehdään pääkaupunkiseudulla, ja korkeasti koulutetuista suomalaisista seudulla asuu yli 40 prosenttia. Puolet tietoteollisuuden työpaikoista on niin ikään Helsingin seudulla. Kaupunkiseudulle muutetaan korkeamman koulutuksen perässä ja matalamman koulutustason ihmiset jäävät todennäköisemmin entisille sijoilleen.

Suomen menestyksen kannalta kaupunkien tulevaisuus on avainasemassa. Kaupunkeja on kehitettävä niin, että asuminen, työ, palvelut, liikenne ja kulttuurielämä toimivat sopusoinnussa keskenään. Suomen kaupungeilla on tähän hyvät mahdollisuudet. Vaikka kaupungistumisen aiheuttamat ongelmat ovat näkösällä jo meilläkin, ne eivät ainakaan vielä ole läheskään niin vakavia kuin monissa Euroopan ja muun maailman suurkaupungeissa.

Suomen suurten kaupunkiseutujen väestö jakautui vuonna 2003 seuraavasti:

Helsingin seutu 1 216 308

Tampereen seutu 309 589

Turun seutu 289 313

Oulun seutu 199 140

Lahden seutu 169 091

Jyväskylän seutu 161 433

Kuopion seutu 117 655

Porin seutu 142 254

Noin puolet suomalaisista asuu suurilla kaupunkiseuduilla. Helsingin seutu on väkimäärältään neljä kertaa niin suuri kuin seuraavaksi suurin kaupunkiseutu. Kansainvälisessä vertailussa Helsingin seutu on Suomen ainoa suurkaupunki.

Vielä merkittävämmin kaupunkien vetovoiman havaitsee tarkastelemalla, missä asuvat akateemisen loppututkinnon suorittaneet nuoret (25–34-vuotiaat) aikuiset. Heistä 73 % asuu suurilla kaupunkiseuduilla ja 66 % viiden kasvukeskuksen alueella.

kaupunkiseutu	koko väestö	"nuoret akateemiset"
Helsingin seutu	23,1 %	44,4 %
Tampereen seutu	5,8 %	9,1 %
Turun seutu	5,5 %	7,6 %
Oulun seutu	3,7 %	6,3 %
Lahden seutu	3,2 %	1,5 %
Jyväskylän seutu	2,7 %	4,0 %
Kuopion seutu	2,2 %	2,2 %
Porin seutu	2,2 %	1,2 %
Yhteensä	48,4 %	76,3 %

Näistä luvuista voidaan havaita, ettei edes kaikilla suurilla kaupunkiseuduilla ole ollut yhtäläistä vetovoimaa. Osaamiskeskittymiä – kaupunkiseutuja, joilla akateemisesti koulutettujen nuorten aikuisten osuus on suurempi kuin seudun osuus koko maan väestöstä – on Suomessa viisi: Helsinki, Tampere, Turku, Oulu ja Jyväskylä.

Kaupungit muuttuvat vihreiksi

Tässä ohjelmassa esitetään Vihreän liiton linjaukset suomalaisten kaupunkien kehittämiseksi.

Ohjelman perusolettamuksena on kaupungistumisen jatkuminen niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Maaseutuelinkeinojen osuus niin työllisyyden kuin kansantuotteenkin kannalta tulee edelleen vähenemään ja muiden elinkeinojen – palvelujen, koulutuksen, tutkimuksen ja tuotekehityksen - osuus kasvamaan.

Aluepolitiikasta kaupunkipolitiikkaan

Suomalainen kaupunkipolitiikka on toistaiseksi ollut hapuilevaa. Kaupunkipolitiikka on tavannut jäädä aluepolitiikan alalajiksi. Tämä johtuu siitä, että aluepolitiikan tarkoituksena on ollut maaltapaon ja kaupungistumisen haittojen lievittäminen tai tämän suuntauksen pysäyttäminen. Tyypillistä on, että erilaiset tilastolliset muutokset tai päätösten vaikutukset edelleen esitetään kuntien lukumääränä eikä muutosten kohteina olevien ihmisten määrinä – huolimatta siitä, että Suomen kuntien asukasmäärät vaihtelevat parista sadasta yli puoleen miljoonaan. Muutosten vaikutuksia eivät kuitenkaan koe hallinnolliset yksiköt, vaan elävät ihmiset.

Vaikka kaupunkien merkitys aika ajoin tunnistetaan, erityisesti suurten kaupunkien kannalta rohkaisevat signaalit ovat jääneet vähiin. Suomalaiseen aluepolitiikkaan on tavannut sisältyä myös valtion aseman vahvistaminen alueellisen ja paikallisen päätöksenteon kustannuksella.

Kaupungin määritteleminen ei ole helppoa. Kaupungilla tarkoitetaan tässä ohjelmassa taajaan asuttua, kohtalaisen tiiviisti rakennettua ihmisten yhteisöä, jolla on selkeä, kohtauspaikkana toimiva keskusta sekä palveluihin ja koulutukseen painottuva elinkeinorakenne. Kaikki Suomessa kaupungeiksi nimetyt paikkakunnat eivät välttämättä ole kaupunkeja siinä mielessä kuin tässä ohjelmassa tarkoitetaan.

Kaupunkien ja maaseudun vastakkainasettelu ei ole tässä tilanteessa lainkaan hedelmällistä, vaan niiden myönteistä vuorovaikutusta on edistettävä. Aluepolitiikan lähtökohtana ei tule olla alueiden, vaan ihmisten tarpeet. Tavoitteena tulee olla kaupunkien kasvun ohjaaminen toivottuun suuntaan samalla kun peruspalveluiden saatavuus turvataan myös harvaan asuttujen alueiden asukkaille.

Suomalaisen maaseudun tulevaisuus on monin tavoin riippuvainen kaupunkiseutujen menestyksestä: kaupunkien keräämät verotulot suurentavat myös kuntien välisen verotulojen tasauksen kokonaispottia. Ympäristön kannalta on huomattava, että yhtä suuren ihmismäärän ympäristökuormitusta voidaan paremmin hallita tiheästi kuin hajautetusti asuen.

Kaupunki on toisaalta tiiviisti rakennettu alue ja toisaalta ihmisten yhteisö. Edellisessä katsannossa tavoitteena tulee olla viihtyisyys ja ekologinen kestävyys, jälkimmäisessä taas yhteisöllisyyden vahvistaminen. Yhteisöllisesti vahva kaupunki pystyy luomaan oman identiteettinsä ja menestymisen keinonsa.

Kaupungissa kehitystä seurataan lähinnä hyvinvointimittarein ja pahoinvointi helposti marginalisoituu. Sosiaalisten ongelmien yleisyyttä onkin seurattava ja kaupunkien päättäjille on tarjottava säännöllisesti tietoa myös niistä.

Laadukas asuminen sekä viihtyisä, esteetön, turvallinen ja terveellinen elinympäristö ovat hyvinvoinnin perusedellytyksiä, joihin kaupunkien kehittämisen tulee perustua. Elämäntapojen erilaistumisen myötä standardiratkaisut eivät käy enää kaupunkisuunnittelussakaan. Elämä ei enää rakennu peräkkäisistä vaiheista ja yksinkertaisista valinnoista. Tulevien vuosien kaupunkipoliittinen haaste on, miten kaupunkisuunnittelussa, palvelurakenteessa, asumisratkaisuissa ja vaikkapa joukkoliikenteen suunnittelussa otetaan huomioon ihmisten muuttuva suhde työhön, tilaan ja ajankäyttöön. Pätkätyöt, osa-aikayrittäjyys ja työn, opiskelun ja perheen yhdistäminen vaativat entistä joustavampia ratkaisuja.

Eheään yhdyskuntarakenteeseen

Rakentamisen hallitsematon hajautuminen aiheuttaa ympäristöhaittoja, tuhlaa ihmisten aikaa ja rasittaa kuntien taloutta. Suurten kaupunkiseutujen kasvu kannattaisi keskittää olemassa oleviin kaupunkeihin ja taajamiin eikä levittää rakentamista hallitsemattomasti pitkin maita ja mantuja. Nyt suuntaus näyttää olevan pikemminkin päinvastainen. Kasvukeskusten korkeat asumiskustannukset saavat ihmiset etsimään asuntoja yhä kauempaa seudun keskuksesta. Hajautuva yhdyskuntarakenne merkitsee ihmisille pitkiä työmatkoja, huonoja tai puuttuvia lähipalveluja, ruuhkia, kiirettä ja kaiken lisäksi autoilupakkoa ja kasvavia kasvihuonepäästöjä.

Päämääräksi tulee ottaa tiivis ja eheä, mutta samalla viihtyisä yhdyskuntarakenne, jossa joukko- ja kevyt liikenne sekä kunnallistekniikka toimivat tehokkaasti. Nykyistä yhdyskuntarakennetta on tiivistettävä, ja vanhojen taajamien yhteyteen on rakennettava lisää asuntoja. Eheä kaupunkirakenne suosii julkista liikennettä ja lähipalveluja sekä säästää paitsi polttoaineita ja luontoa myös verorahoja, kun kunnallistekniikan ja liikenneväylien käyttö tehostuu. Eheyttävän yhdyskuntasuunnittelun keinoin luodaan myös elinympäristön laatua, paikallisia palveluja ja riittävän laajoja vihervyöhykkeitä. Tavoitteena tulee olla ehjien viherkiilojen eli ekologisten käytävien säilyttäminen sekä uusien luominen. Kaupunkien on voitava säilyttää myös kulttuuriympäristönsä maisemapeltoineen ja metsineen.

Erityisesti pääkaupunkiseudun uudet asuinalueet tulee sijoittaa raideyhteyksien varrelle. Niiden tulee tukeutua metropolin keskustan sijasta elinvoimaisiin aluekeskuksiin, ja niille on jo suunnitteluvaiheessa osoitettava työpaikkoja, palvelut ja harrastusmahdollisuudet. Tämä edellyttää ylikunnallista suunnittelua ja päätöksentekoa.

Hyvin suunniteltu, yhdyskuntarakenteeltaan eheä puutarhakaupunki on vaihtoehto kaupunkien ulkopuolelle sijoittuvalle pientalorakentamiselle. Puutarhakaupungin ihannekoko on 3–4 neliökilometriä. Sillä on oma keskustansa, jossa sijaitsevat kaupat, koulu, muut palvelut ja työpaikat sekä raideliikenteen pysäkki tai asema. Tällaiselle alueelle mahtuu normaalilla omakotikaavalla noin 5000 asukasta ilman, että kukaan asuu yli kilometrin päässä keskustorista ja sen palveluista. Puutarhakaupungissa on kaikki pientaloasumisen hyvät puolet, mutta ei suunnittelemattoman pientalomaton huonoja puolia. Palvelutaso on hyvä, kaupat ja koulut ovat lähellä. Päivittäiset matkat voidaan tehdä pääasiassa jalan tai joukkoliikenteellä.

Kaupunkien suunnittelussa tulee ottaa huomioon asukkaiden turvallisuus. Usein esimerkiksi lapset, vanhukset ja naiset pelkäävät liikkua yksin ulkona. Hyvällä suunnittelulla voidaan ehkäistä rikollisuutta ja lisätä turvallisuuden tunnetta.

Kaupunkiin kuuluu sekä kerrostaloja että matalaa ja tiivistä rakentamista

Kaupunkiin voidaan rakentaa myös tiivistä ja korkeaa. Etenkin joukkoliikenteen solmukohdissa kerrostalot ovat itse asiassa hyvin perusteltu rakentamismuoto. Liiallinen tiivistäminen väärässä paikassa tapaa kuitenkin heikentää elinympäristön laatua ja viihtyvyyttä supistamalla viheralueita ja aiheuttamalla sosiaalisia ongelmia. Yliammuttu rakentamistehokkuus johtaa myös liikenneverkon monitasoratkaisuihin ja erillisten pysäköintitilojen rakentamiseen.

Täydennys- ja lisärakentamisen tulee aina olla tasapainossa viihtyisyyden ja luontoarvojen kanssa. Tiiviys sekä virkistys- ja luontoalueet voivat tukea toisiaan. Tiiviys ei ole sosiaalisesti mahdollista ilman riittäviä virkistyksen ja elpymisen lähteitä. Toisaalta laajat luontoalueet edellyttävät tiiviyttä toisaalla. Oppia voidaan ottaa monista Keski-Euroopan kaupungeista.

Asuntotuotannossa tiivistäminen edellyttää Suomessa perinteisten rivi- ja kerrostalojen lisäksi niiden välimuotoja, joilla tavoitellaan yhtaikaa urbaania henkeä ja pientalomaisuutta: tiivistä ja matalaa.

Kaupungin kasvun rahoittaminen

Kasvavia kaupunkiseutuja vaivaa Suomessa kaupunkirakenteen hallitsematon hajoaminen. Asutus hajaantuu kehyskuntiin, vaikka lähempänäkin olisi vapaata maata rakentamiseen. Toisaalta tonttimaan kalleus ajaa rakentamista kauemmas, toisaalta kaupunkiseutujen keskuksina sijaitsevilla kunnilla ei ole taloudellisia edellytyksiä kasvattaa asujaimistoaan nopeammin. Uudet asukkaat tarvitsevat katunsa, koulunsa, terveyskeskuksensa ja päiväkotinsa. Näihin investointeihin kunnilla ei ole varaa, eivätkä ne siksi kaavoita riittävästi asuntoja.

Kuntien tulisi käyttää enemmän uuden maankäyttö- ja rakennuslain suomia mahdollisuuksia niin, että kaavoituksessa syntyvää arvonnousua voidaan nykyistä enemmän ja helpommin leikata kunnalle käytettäväksi uusia asukkaita palvelevien investointien rahoittamiseen. Valtion tulee tukea kasvavien kuntien investointeja laskennallisella investointiavustuksella, jonka suuruus sidotaan uudisrakentamisen määrään.

Asuntoja tehtävä asukkaiden tarpeisiin

Tasapainoisella ja järkevällä asuntopolitiikalla sekä kohtuuhintaisten asuntojen saatavuudella on suuri merkitys kaupunkiseutujen sosiaalisten ongelmien hallinnassa ja kilpailukyvyn säilyttämisessä. Monilla ulkomaisilla suurkaupunkialueilla voidaan nähdä mitä seuraa, kun kaupunkikehitys ei ole sosiaalisesti kestävää. Kaupunkiseutujen kasvaessa asuinalueiden sosiaalista eriarvoistumista ja syrjäytymistä voidaan ehkäistä ennakoivilla toimenpiteillä ja eritystoimilla, kuten asuinalueiden peruskorjauksilla, asuinympäristöjen parantamisella ja asukkaiden vaikutusmahdollisuuksia parantamalla.

Asuinalueiden sosiaalinen eriarvoistuminen on vakava uhka kaupunkiseutujen kasvaessa ja maahanmuuton lisääntyessä. Suomalaisissa kaupungeissa eriarvoistuminen on kansainvälisessä vertailussa vielä vähäistä, mutta siitä on jo selviä merkkejä. Sosiaalisen eheyden säilyttäminen kaupunkiyhteisöissä on tärkeä tavoite. Kohtuuhintaisten asuntojen saatavuudella on tässä suuri merkitys.

On kuitenkin hyväksyttävä se, että ihmisten hakeutumista asumaan eri paikkoihin kaupunkialueiden sisällä ohjaavat lukuisat erilaiset tekijät. Asumistoiveet vaihtelevat. Kaikki eivät halua asua samalla tavalla. Koettua asumisen laatua eivät ratkaise vain ikä- tai perhevaiheeseen kuuluvat, vaan myös elämäntapoihin liittyvät tekijät. Monimuotoisuutta tarvitaan myös asuntojen tuotantoon. Sen syntymistä tulee ohjata kaavoituksella ja muilla
julkisen vallan toimenpiteillä.

Ekologisia rakennusmenetelmiä ja energiansäästötekniikoita on suosittava. Olemassa olevien asuinalueiden ekologisia peruskorjauksia on tuettava rahallisesti. Uudisrakennusten lähtökohtainen käyttöikä tulee olla vähintään sata vuotta.

Asuntorakentamisen laatua tulee kauttaaltaan nostaa nykyisestä. Asuinympäristöt tulee nähdä rakentamisen kiinteänä osana. Viheralueiden suunnitteluun, hoitoon, ylläpitoon ja kunnostamiseen tulee ohjata lisää resursseja. Niihin sijoittaminen maksaa epäsuorasti itsensä moninkertaisesti takaisin.

Suurin osa kaupunkilaisista asuu tulevaisuudessakin jo olemassa olevassa asuntokannassa. Siksi erityisen tärkeää on korostaa sen ylläpidon ja kunnostamisen merkitystä. Etenkin taantumisuhan alla olevia kaupunginosia tulee kehittää toiminnallisesti paremmin nykyajan tarpeita vastaaviksi. Huomiota on kiinnitettävä viihtyisien julkisten tilojen luomiseen ja uusien työpaikkojen sijoittamiseen lähemmäksi ihmisten nykyisiä asuinpaikkoja.

Kestävä liikennejärjestelmä vähentää autoliikenteen haittoja

Liikennepolitiikka on tärkeä osa paitsi kaupunki- myös ympäristöpolitiikkaa. Autoliikenne aiheuttaa merkittävän osan Suomen hiilidioksidipäästöistä. Autoliikenteen kasvu aiheuttaa myös terveydelle haitallisia pakokaasu- ja hiukkaspäästöjä ja meluongelmia. Liikenteen osuus Suomen typpipäästöistä on lähes puolet, ja typen oksideilla on vahva osuus vesistöjen rehevöitymisessä. Joukkoliikenteen osuutta etenkin kasvukeskusten työmatkaliikenteessä on nostettava nykyisestä, jotta liikenteestä aiheutuvia ympäristöongelmia saataisiin vähennetyksi. Samalla kun autoliikenteen tarvetta vähennetään, parannetaan myös kaupunkiympäristöjen viihtyisyyttä ja työ- ja asiointimatkojen sujuvuutta.

Asumisen, palveluiden ja työpaikkakeskittymien sijoittamisratkaisujen ja liikennepolitiikan järkevällä yhteensovittamisella voidaan liikennekilometrejä merkittävästi vähentää. Pääkaupunkiseudun kasvu on ohjattava joukkoliikenteen ja erityisesti raideliikenteen varaan. Pyöräilyn osuutta työmatka- ja asiointiliikenteestä voidaan niin ikään merkittävästi nostaa nykyisestä.

Liikennettä säädeltävä taloudellisin ohjauskeinoin

Suurissa kaupungeissa liikenteen sääntelyyn tarvitaan myös taloudellisia ohjauskeinoja, joista joukkoliikenteen edullisuus on tärkeimpiä. Ruuhkamaksut mahdollistava laki on säädettävä ensi tilassa, jotta suuret kaupungit voivat halutessaan käyttää niitä liikennepolitiikkansa välineenä. Lontoon kokemukset ruuhkamaksuista näyttävät myönteisiltä, ja Tukholman kokeilua on syytä seurata tarkoin.

Yksityisautoilun verotusta tulee kohdentaa suurimpiin taajamiin, koska siellä myös pakokaasujen haittavaikutukset ovat suurimmat ja mahdollisuudet joukkoliikenteen käyttöön parhaat. Ruuhkamaksut eivät kuitenkaan toimi erillisenä ratkaisuna, vaan niiden ohella tulee joukkoliikenteen tarjontaa parantaa ja tehdä houkuttelevammaksi.

Valtion on sitouduttava joukkoliikenteen toimintaedellytysten parantamiseen myös rahallisesti. Muuten seudulliset ja paikalliset kehittämishankkeet joukkoliikenteen houkuttelevuuden parantamiseksi esimerkiksi työmatkalippujärjestelmiä kehittämällä valuvat hukkaan. Pääkaupunkiseudulla tulee laajentaa metroa, VR:n lähiliikenneverkkoa ja raitiovaunuverkostoa. Raideliikenne voisi muodossa tai toisessa olla hyvä ratkaisu myös Turussa, Tampereella ja Espoossa. Valtion tulisi osallistua näihin hankkeisiin samojen periaatteiden mukaan kuin teiden rakentamiseenkin.

Kävellen kaupungissa

Hyvät kokemukset eri puolilta maailmaa puoltavat uusien kävelykatujen avaamista. Vaikka jokaista Suomessa toteutettua kävelykatua on edeltänyt kiivas väittely, yhtään hanketta ei jälkeenpäin ole peruttu, vaan kävelykadut ovat yleensä toimineet odotettua paremmin. Ne ovat parantaneet myös liikkeiden ja ravintoloiden menestystä katujen varsilla.

Kävelykeskustojen lisäksi kaupunkeihin on saatava myös epäkaupallisia tiloja. Puistot, kadut, aukiot ja julkiset sisätilat on saatava aidosti käyttöön – osallistumiseen ja oleiluun. Kauppakeskusten yleiset tilat on määriteltävä julkisiksi tiloiksi, joissa oleskeluoikeus ei saa perustua ostamiseen ja joissa kansalaisilla on samat oikeudet kuin kaduilla tai toreilla.

Autottomuudelle on luotava mahdollisuuksia myös asuinalueilla. Katuverkkoa jäsentämällä ja suurkortteliratkaisuilla voidaan luoda autottomia ja turvallisia alueita, joilla lastenkin on turvallista liikkua. Pyöräilylle on niin ikään järjestettävä hyvät mahdollisuudet myös talvisaikaan.

On ilmeinen vääryys, että uusille asuinalueille rakennettavien pysäköintipaikkojen kustannukset – jotka voivat olla jopa 15 000 euroa paikkaa kohden – sälytetään asuntojen hintoihin. Näin autottomatkin joutuvat maksamaan autopaikoista, joita eivät tarvitse.

Hyvät kävely- ja muutkin liikuntareitit ovat tärkeitä myös kansanterveyden kannalta. Viime aikoina onkin herätty huomaamaan, että arki- ja kuntoliikunnan edistämisessä kaupunkisuunnittelu on avaintekijä. Tavoitteeksi on asetettava, että jokaiselta tontilta pitää päästä turvallisesti ja houkuttelevasti kävely- ja pyöräteille sekä lähiliikuntapaikoille.

Esteettömään liikkumiseen

Kaupungin tulee antaa kaikille asukkailleen mahdollisuus päästä asioimaan tai kyläilemään haluamiinsa kohteisiin. Liikkumisen esteet on poistettava. Tämä tarkoittaa julkisten tilojen helppoa saavutettavuutta, hissien asentamista myös vanhoihin asuintaloihin ja matalalattiaista joukkoliikennekalustoa. Esteettömyys helpottaa kaikkien ihmisten elämää, ei ainoastaan liikuntaesteisten. Tekniset mahdollisuudet esteettömyyteen ovat jo olemassa – kysymys on pelkästään poliittisesta tahdosta.

Mutta esteettömyys ei tarkoita ainoastaan liikkumisen esteitä. Näkövammaisten selviytymistä voidaan helpottaa sopivalla valaistuksella ja pistekirjoitusopasteilla. Kuulovammaisille on tärkeää melun minimoiminen ja kaupungin akustinen suunnittelu. Kaupungissa tekeillä olevista päätöksistä on valmistettava myös selkokielistä aineistoa, jota myös kehitysvammaiset ja oppimishäiriöiset voivat ymmärtää ja osallistua näin päätöksentekoon.

Kaupunkien historiaa ei pidä hävittää

Rakennettu ympäristömme on arvokasta yhteistä perintöämme, oman kulttuurimme arkistoa. Historiaa ei voida rakentaa uudestaan. Kulttuuriympäristöillä tarkoitetaan kokonaisuutta, jonka muodostavat rakennettu kulttuuriympäristö, kulttuurimaisema ja muinaisjäännökset. Rakennettua kulttuuriympäristöä eli rakennusperintöä ovat rakennukset ja rakennetut alueet sekä erilaiset rakenteet, kuten tiet, sillat tai majakat. Kulttuuriympäristöjen suojelu on osa kestävää alue-, kaupunki- ja elinkeinopolitiikkaa. Rakennettuja ympäristöjä kannattaa vaalia paitsi niiden kulttuurisen merkityksen vuoksi, myös siksi että ne ovat paikallisen identiteetin vahvistajia ja voimavara alueiden välisessä kilpailussa.

Kaupunkien itsehallinto

Kaupunkien asukasluvun ja kansantaloudellisen merkityksen kasvaessa on alueellista ja paikallista itsehallintoa vahvistettava. Valtion vaikutusvallan vahvistaminen alue- ja paikallishallinnon kustannuksella, esimerkiksi veroratkaisuissa, ei ole omiaan kannustamaan kaupunkeja ja niiden asukkaita uutta luovaan ajatteluun ja omaehtoisiin hankkeisiin.

Menestyvää kaupunkia ei saada aikaan hallinnollisella päätöksellä, mutta menestykselle voidaan luoda edellytyksiä. Valtion ja kuntien väliset taloussuhteet on järjestettävä niin, että kunnille – ja kaupunkikunnille – annetaan mahdollisuus myös muiden hankkeiden kuin lakisääteisten tehtäviensä toteuttamiseen. Valtion verotuksen ja kunnallisverotuksen suhde on arvioitava uudelleen siten, että kaupungeille annetaan mahdollisimman hyvät toimintaedellytykset..

Mukavat kaupungit menestyvät

Aiemmin fyysiset olosuhteet ja infrastruktuuri olivat kaupungin menestyksen edellytyksiä. Kaupungit syntyivät Suomessa hyviin satamapaikkoihin, rannikoille ja vesireittien varrelle, rautateiden risteyksiin ja koskien äärelle. Nykyisin suuri osa kaupunkimaisista elinkeinoista voi sijaita melkein missä hyvänsä. Niinpä yritykset sijoittuvat sinne, missä yrityksen henkilökunta ja erityisesti avainhenkilöt haluavat asua. Viihtyisästä asuinympäristöstä, kulttuurista, palveluista ja hyvistä kouluista on tullut tärkeitä kilpailutekijöitä. Vihreät, ”pehmeät” arvot ovat kaupunkien välisessä kilpailussa kovaa valuuttaa. Elinkeinopolitiikassaan kaupungit kilpailevat keskenään ja ulkomaisten kaupunkien kanssa.

Suomalaisten kaupunkien mahdollisuudet

Suomen kaupungeilla on kansainvälisessä vertailussa monia vahvuuksia. Peruspalvelut ovat päinvastaisista käsityksistä huolimatta edelleen kattavat ja hyvin järjestetyt, samoin joukkoliikenne. Suhteellisen alhaisten rikoslukujen ansiosta suomalaiset kaupungit ovat kohtalaisen turvallisia myös lapsiperheille. Sosiaalinen eheys on säilynyt varsin hyvin. Nämä ominaisuudet ovat merkittävä etuja, kun yritykset harkitsevat toimintojensa sijaintia. Hyvinvointiyhteiskunta on jo nyt tärkeä kilpailuvaltti, ja sen merkitys todennäköisesti kasvaa tulevaisuudessa. Jotta sitä kyettäisiin ylläpitämään, kaupungeille on annettava riittävät mahdollisuudet toimia koko maan dynamoina niin luovuuden, aineellisen vaurauden kuin elämänilonkin kannalta. Tässä on suomalaisen kaupunkipolitiikan perusta.

 

Liite	Koko
kaupunkipoliittinen2004.doc	56.5 Kt