Presidentti, joka näkee meistä jokaisen

On ollut huikea elämys seurata sivusta ehdokas Haaviston kulkua kohti presidenttiyttä. Muistan elävästi sen päivän, kun Pekka Haaviston kampanjapäällikkö Riikka Kämppi tuli ensimmäisen kerran esittelemään kampanjaa vihreälle eduskuntaryhmälle. Esittelyn lomassa huomasin, että auktoriteettia kammoava puoli itsessäni nousi pintaan. Totesin ääneenkin, että mielestäni on tärkeää, että myös minulla vihreänä kansanedustajana syttyy oma henkilökohtainen liekki Pekka Haaviston puolesta. En usko maailmaan, jossa liputtaisin jonkun puolesta vain koska olemme saman puolueen jäseniä tai koska olen ehdokkaan puolueen kansanedustaja. Itsenäisenä äänestäjänä tarvitsen oman tilan kasvaa päätökseeni ja löytää itselleni tärkeät kiintopisteet ja painotukset.

Samaan aikaan äänestäjänä haasteeni on ymmärtää, että en voi liimata kaikkia odotuksiani suoraan johonkin ehdokkaaseen. En voi itse valita linssejä, joiden läpi suostun häntä ainoastaan katsomaan. Myös hän mahdollisena tulevana presidenttinä on yksilö, joka toimii omista lähtökohdistaan. Oman päätökseni ankkureina ovat toki ehdokkaan ajamat arvot ja maailmankuva.

Sain ottaa tilani ja kasvaa omaan päätökseeni. Oma päätökseni oli Pekka Haavisto. Iso osa sitä päätöstä oli myös syvällinen presidenttiyden pohdinta. En käsitellyt pelkästään omia odotuksiani ja tavoitteitani. En myöskään halunnut tehdä päätöstä omien pelkojeni, harhakäsitysteni tai ennakkoluulojeni pohjalta. Minulle helpointa olisi ehkä ollut äänestää naista. Koen naiset luontaisesti helpommin lähestyttäviksi. Olen aina ollut naisten ympäröimä. Mietin siis puhtaasti presidentin roolia ja tehtävää. Mihin se lopulta ulottuu ja mihin sillä on mahdollisuus kasvaa ja levittäytyä.

Muutama viikko sitten elokuvateatterissa näin mainoksen Tarja Halosesta tehtävästä dokumentista. Minuutin ennakkomainos nosti mieleen monia Halosen aikaan liittyviä muistoja ja tuntemuksia. Ne naurattivat ja liikuttivat. Tuli vapautunut olo. Kun katselin, miten presidentti Halonen reagoi videolla ympärillään oleviin tapahtumiin, niin tunsin miten nuo reaktiot vapauttivat jotain myös minussa. Presidentti Halosesta välittyy toiminnan ja olemuksen malli, jossa kansan johtaja on utelias ja avoin. Hän katsoo asioita kohti ja näyttää tunteensa. Miten erilaisia nämä vuodet olisivatkaan olleet ilman Tarja Halosta.

Nyt katson ehdokas Haavistoa ja jotain samanhenkistä liikahtaa minussa. Ei siksi, että kuulun seksuaalivähemmistöön tai koska olen vihreä kansanedustaja. Vaan siksi että olen kansalainen Jani Toivola.

Pekka Haavisto on luonut esiintymisellään tunteen, että ihminen saa elää ja olla. Saa luottaa niihin asioihin, joita itsessään pitää kaikkein arvokkaimpina ja tärkeimpinä. Mitään ei tarvitse, eikä kuulu piilottaa. Se on asia, joka nousee minulle ylitse muiden kun puhutaan kahdesta sisällöllisesti vahvasta ehdokkaasta. Minä kaipaan keskuuteemme johtajaa, joka puhuu ja katsoo silmiin. Joka uskaltaa tunnustaa ja nähdä meistä jokaisen. Se ei ole lupauksia. Se syntyy olemisesta. Se on aalto, joka synnyttää toisen aallon ja kolmannen aallon. Toivon että se rohkaisee meitä kaikkia katsomaan silmiin. Miten hyvälle se tuntuukaan, kun oma elämä kaikkinensa on sallittua. Se antaa voimaa auttaa myös vierellä kulkijaa.

Kampanja itsessään on tarjonnut huikeita elämyksiä. Viime viikolla Kuopiossa aamuvarhaisella rekkakuski hidasti tiellä vauhtia ja huusi perääni: ”go Pekka Haavisto.” Myöhemmin lähikaupassa kolme asiakasta ja myyjä tulivat toivottamaan onnea toiselle kierrokselle. Myyjä kassalla kuiskasi myös ohimennen, että olisiko yhtään Haavisto-pinssiä. Kuopion torilla juotiin teetä ja puhuttiin puolesta ja vastaan. Tärkeintä on että puhutaan. Mitä tämä aika olisikaan ilman Haavistoa?