Asiantuntijavieras: Professori Heikki Patomäki

 

Onko Suomen yliopistoilla tulevaisuutta?

Selvitysmiehet, työryhmät ja Raimo Sailas haluavat kilvan kehittää yliopistojen ”rakenteita”. Kaikki viimeaikaiset esitykset tavoittelevat kilpailukyvyn lisäämistä ja ihannoivat kilpailullisten markkinoiden toimintaa. Ne ovat muuten hyviä esityksiä, mutta niihin liittyy kaksi pientä ongelmaa. Ne eivät ensinnäkään paranna suomalaista tutkimusta tai koulutusta; ja toiseksi ne perustuvat arvoihin, joita ei parhaalla tahdollakaan voi sanoa muuta kuin yksiulotteisiksi ja lyhytkatseisiksi.

Miten yliopistojen itsehallintoa ja rahoitusta ei tulisi kehittää?

Kaikki viimeaikaiset viralliset ehdotukset yliopistojen rakenteellisesta kehittämisestä pohjautuvat kilpailukykylogiikkaan kolmella eri tasolla. Ensinnäkin ne pyrkivät edistämään Suomen kilpailukykyä ”nopeasti muuttuvassa maailmassa” ennakoimalla muutoksia maailmantaloudessa ja sitä, minkälaisia mahdollisuuksia nuo muutokset avaavat voittoa tavoittelevalle toiminnalle. Joka puolella on ”haasteita”, mihin on pakko vastata nopeasti ja määrätietoisesti, muuten Suomea uhkaa suistuminen huipulta, romahdus, tappio. Korkeakoulutus, tutkimus ja tuotekehittely ovat avainroolissa tässä ankarassa – suorastaa darwinistisessa – maailmanlaajuisessa kilpailussa. Tehtävänä on tutkimuksen ja koulutuksen valjastaminen Suomen ja suomalaisten yritysten kilpailukyvyn palvelukseen.

Toisella tasolla lähtökohtana on, että yliopistoja ja niiden laitoksia sijoitetaan koko ajan paremmuusjärjestykseen erilaisilla tutkimuksen ja opetuksen kriteereillä. Näin mitattuna vain Helsingin yliopisto mahtuu maailman sadan parhaimman yliopiston joukkoon (seitsemäskymmenes). Muut suomalaiset yliopistot jäävät kauaksi taakse. Kun itse asetettuna tehtävänä on maksimoida suomalaisten yliopistojen parempi sijoittuminen, niin on luontevaa, että aletaan verrata suomalaisia yliopistoja niihin, jotka on sijoitettu maailman parhaimmiksi.

Koska kilpailussa huomioidaan ennen kaikkea englanninkieliset tuotokset, niin on selvää, että monet maailman ”parhaimmista” yliopistoista löytyvät Yhdysvalloista ja Britanniasta. Usein niiden budjetti on valtava suomalaisiin yliopistoihin verrattuna, ja tyypillisesti myös yksikkökoot ovat selvästi suurempia. Ne ovat myös taloudellisesti itsenäisiä. Monien perustana on suuri yksityinen säätiö, joka takaa niille myös autonomian.

Vertailu johtaa ajatukseen, että hallinnollisten yksiköiden kokoa täytyy kasvattaa ja yliopistojen taloutta pitää itsenäistää. Tavoitteena on myös lisätä kilpailukykyisimpien paikkojen käytettävissä olevia varoja, kasvattamatta kuitenkaan valtion menoja millään olennaisella tavalla (koska se pakottaisi pitämään veroja korkealla ja siten vallitsevan kilpailukykyteorian mukaan vähentäisi Suomen kilpailukykyä). Koska merkittävää lisärahoitusta ei ole tulossa – puhumattakaan, että joku olisi asettamassa yliopistojen perustaksi itsehallinnollisia säätiöitä – niin joidenkin rikastaminen edellyttää joidenkin toisten köyhdyttämistä. Kilpailukykyisimmät yksiköt voivat kaupallistaa toimintojaan, saada lisäresursseja liiketoiminnalla, ja niin välttää veroeurojen kuluttamista.

Kolmannella tasolla ajatuksena on, että vapaat kilpailulliset markkinat takaavat kilpailukyvyn. Markkinoilla pärjäävät vain vahvat, heikot sortukoon. Yliopistojen sisälle – kuten muuallakin valtionhallinnossa – on jo luotu kuvitteelliset, hallinnollisesti ohjatut näennäismarkkinat.

Tavoitteena on ollut tuottavuuden lisäys samoilla menetelmillä kuin tehtaissa viime vuosisadan alkupuolella. Vähenevillä panoksilla pitäisi saada isompi tuotos aikaan kiristämällä tahtia ja vahtimalla ja optimoimalla jokaisen yksilön liikerataa tuotantoprosessissa.

Seuraava askel on tehdä yliopistoista myös oikeita markkinatoimijoita. Tätä ideaa myydään yliopistojen ”itsehallinnon” lisäämisen nimikkeellä. Kysymys ei kuitenkaan ole tieteen ja taiteen vapaudesta tai kriittisen järjen itsemääräämisestä (joka ei ole estänyt mitään aiempiakaan ”kehittämishankkeita”). Kysymys on ennen kaikkea voittoa tavoittelevan liiketoiminnan mahdollistamisesta tilanteessa, jossa yliopistot muuten pidetään tiukasti valtionvarainministeriön kahleissa.

Mitä uuden järjestelmän todelliset vaikutukset sitten ovat?

Jo toteutuneiden uudistusten vaikutukset voidaan tiivistää kahteen: yhtäältä uusi järjestelmä on murentanut julkisorganisaatioiden toiminnan moraalista ja sosiaalista perustaa, ja toisaalta uudistukset ovat tuoneet lisää hallintoa.

Tutkimuksen ja opetuksen hyödykkeistäminen edellyttää raskaan ja monimutkaisen hallintokoneiston luomista ja uusien tulosvastuun ja johtamisen hierarkioiden luomista. Yhä suurempi osa työntekijöiden ajasta alkaa kulua tämän järjestelmän toiminnan pyörittämiseen. Tutkintojen ja julkaisujen määrän näennäisen lisäämisen tyypillinen kääntöpuoli on standardien aleneminen ja todellisen oppimisen väheneminen.

Mielettömyyden huipentaa kokemus vallattomuudesta.

Aiemmin omassa vaikutuspiirissä olleet asiat ovat olleet siirtymässä erilaisten ammattijohtajien päätettäviksi, jotka sitten palkitsevat itseään ”vaativasta työstä” mukavasti lisääntyvillä palkkioilla. Niinpä akateemisen työn luonne muuttuu. Aiemmin työstään spontaanisti innostuneet joutuvat tekemään ikäviä töitä, jotka koetaan ulkokohtaisiksi ja usein myös mielettömiksi suhteessa toiminnan varsinaiseen päämäärään. Insipiraatio, motivaatio ja työn mielekkyys katoaa, samalla kun pakollisen työn määrä lisääntyy.

Uusi järjestelmä on parantanut tehokkuutta vain sellaisen perverssin teorian mukaan, joka uskoo, että vain mitattu ja laskettu on todellista, ja että työajan korvaukseton pidentäminen on ”tehokkuuden” lisäämistä.

Miten sitten yliopistoja tulisi kehittää?

Hallinnollisten yksikköjen koon suurentaminen ei ratkaise mitään yliopistojen ongelmia. Voimavarojen keskittäminen parantaa tietysti joidenkin yksiköiden toimintaedellytyksiä, mutta hintana on eriarvoistuminen ja yksipuolistuminen. Muutamiin paikkoihin keskitetyllä ja kaupallisella rahalla voidaan myös ostaa ”huippuja” ympäri maailmaa – aivan kuten amerikkalaiset yliopisto tekevät. Mutta mitä oikeata tavoitetta palvelisi esimerkiksi se, että vaikka Helsingin yliopisto saataisiin lopulta hivutettua sijalle neljäkymmentä jossain vertailussa?

Nyt käynnissä olevien rakenteellisten uudistusten lopputuloksena on ennen kaikkea se, että Suomeen kootaan huonoimmat puolet aiemmin niin menestyksekkäästä saksalaisesta mallista ja toisaalta nyt kadehdittavalta näyttävästä angloamerikkalaisesta mallista.

Uljas uusi suomalainen malli alistaa yliopistot sekä valtiolle (valtiovarainministeriölle), että markkinoille (kun toimintoja kaupallistetaan vaikka pohjana ei ole suurta yksityistä säätiötä). Samalla opettajat näännytetään opetus- ja hallintotaakan alle, kun tehokkuuden nimissä lisätään aiempaan malliin jo kuulunutta suurta opiskelijamäärää, ja kun taylorististen tehostamismenetelmien vuoksi kiihdytetään myös hallinnollista valvontaa ja tarkkailua.

Tutkimuksen ja korkeamman opetuksen varsinainen tavoite on oppiminen, mukaan lukien myös yhteiskunnallinen oppiminen. Taloudellis-tekniset hyötynäkökohdat ovat vain yksi syy tukea tiedettä. Tekninen tieto ilman kriittisen järjen ohjausta on vallan väline, joka voi alistua minkä tahansa tieteen ulkoisen päämäärän toteuttamiseen (raha, valta, tuhoaminen).

Tieteen yleinen perustavoite on totuus, joka on ymmärrettävä myös moraaliseksi periaatteeksi.

Kriittisen järjen ja totuuspyrkimyksen näkökulmasta tieteen on oltava autonomista. Niiden teknisten, soveltavien ja käytännöllisten tieteiden alue on pieni, johon voidaan soveltaa välittömän taloudellisen hyödynnettävyyden vaatimusta. Sitä paitsi nämäkin tieteet edellyttävät teorioita ja käytäntöjä, jotka perustuvat totuuden tavoitteluun ja käytännölliseen viisauteen. Myös kriittisen järjen – johon kuuluu myös ajatus demokraattisista kansalaisista, joilla on tiedolliset ja taidolliset valmiudet punnita argumentteja – ja oikeudenmukaisuuden ihanne tukevat julkista ja kaikille yhtäläistä ilmaista koulutusta

Kuten olen yrittänyt kirjassa Yliopisto Oyj (Gaudeamus, 2005) osoittaa niin jos näitä vapaan tieteen arvoja sovelletaan 2000-luvun alun Suomen olosuhteisiin, niin niistä seuraa hyvin konkreettinen yliopistojen kehittämisohjelma.

Yliopistojen palkka- ja virkajärjestelmä on tehtävä nykyistä järkevämmäksi. Pätkätyösuhteita on vähennettävä radikaalisti, virantäytöt on saatava nopeammiksi. Palkkaerojen pitää olla suhteellisien pieniä ja perustua julkisesti arvioituun tieteelliseen pätevyyteen (uuden palkkajärjestelmän voisi korvata sellaisella virkapalkkajärjestelmällä, jossa virat voidaan täyttää nopeasti, ja jossa työntekijä voitaisiin ylentää hänen pätevöityessään tieteellisesti).

Kilpailtavasta tutkimusrahoituksesta suurin osa olisi siirrettävä yliopistojen normaalitoimintaan. Tulosjohtamisen on korvattava oikealla tieteellisellä itsehallinnolla.

Voimavaroja on vapautettava hallinnosta perustoimintoihin. Yliopistojen rahoitusta on lisättävä, jotta opiskelijoiden ja opettajien määrän suhde voidaan pitää mielekkäänä.

Kaikki tämä olisi helpommin toteutettavissa, jos Suomi siirtyisi kohti järkevämpää globalisaatiopolitiikkaa. EU:n palveludirektiivistä ja GATSista olisi luovuttava, koska ne tukevat koulutuksen ja tutkimuksen kaupallistamista. Suomen olisi aktiivisesti yritettävä korvata valtioiden välinen uusliberaali kilpailupeli yhteistyöllä muun muassa eurooppalaisen ja globaalin verotuksen alueella. Eurooppalaisella ja globaalilla yhteistoiminnalla voitaisiin saada lisää verotuloja, joita voitaisiin käyttää – muiden hyvien asioiden lisäksi – myös tutkimus- ja koulutustoiminnan aitoon kehittämiseen.

Tulevaisuuden mahdollisuudet

Onko muutos parempaan tällä hetkellä uskottava ja realistinen poliittinen mahdollisuus?

Juuri nyt näen suomalaisten yliopistojen tulevaisuuden varsin synkkänä. Jo toteutetut muutokset ja vallitsevat valta-asetelmat mahdollistavat akateemisen vapauden ja itsehallinnon kaventamisen entisestään. Yliopistolaisten työtaakka kasvaa ja he vieraantuvat omista tekemisistään yhä enemmän.

Jos mikään ei käännä kehitystä, niin lopulta saamme nähdä monien – varsinkin kriittisten tai firmojen näkökulmasta vieraiden ja etäisten – oppiaineiden karsimisen ja jopa sen, että joitakin professoreita aletaan erottaa tai ainakin savustaa ulos heidän mielipiteidensä vuoksi.

Tuotekehittelijät voivat olla tyytyväisiä, mutta vapaan tieteen harjoittajat ovat kauhuissaan ja kokevat joutuvansa kahleisiin. Osa on alkanut ennakoida kehitystä ja pohtia poispääsyn mahdollisuuksia.

Teen tätä pientä juttua maapallon eteläpuolen kesäisen tähtitaivaan alla. Täällä Melbournessa, Australiassa, teknologia-painotteinen RMIT-yliopisto panostaa muun muassa ”Global cities” ja ”Globalism”-instituutteihin, joiden suurin yksittäinen ohjelma käsittelee globaalia ilmastonmuutosta ja suurkaupunkien sopeutumista siihen.

Itse kirjoitan täällä ollessani kirjaa globaalin turvallisuuden poliittisesta taloudesta. Vaikka Australiassa on paljon samoja ongelmia kuin Suomessa – uusliberaalit kokeilut aloitettiin täällä jopa ennen Thatcheria – on tunnelma Melbournessa aika lailla toinen kuin ylen kireässä ja pingottuneessa Helsingissä.

Opiskelijoiden määrä on pysynyt kohtuullisena kutakin opettajaa kohti. Yliopistoihin palkataan pysyvästi uusia ihmisiä tekemään ensisijaisesti tutkimusta ja luomaan uusia tutkimusohjelmia tärkeistä aiheista. Australiassa monien yliopistolaisten katse on tulevaisuudessa, ja silti he pystyvät ajattelemaan muutakin kuin alati kasvavaa työtaakkaa ja yhä kiristyvää kamppailua niukoista resursseista. Monilla näyttäisi olevan jopa aikaa puhua opetuksen ja tutkimuksen sisällöstä!

Kirjoittaja on kansainvälisen politiikan professori (Helsingin yliopisto) sekä vieraileva innovaatioprofessori (RMIT-yliopisto, Melbourne, Australia).

Asiantuntijavieras -sarjassa ulkopuoliset asiantuntijat arvioivat vihreille tärkeitä teemoja omasta näkökulmastaan.

Aikaisemmat Asiantuntijavieras -kirjoitukset:
Cleantech Finland -ympäristöstä liiketoimintaa, Sitran ympäristöohjelman johtaja Jukka Noponen
Opiskelijat ulkopuolisia jo 15 vuotta, SYL:in puheenjohtaja Lasse Männistö