Aikaa opiskelulle

^{Kuva: Tiina Jutila}

Hallitus kokoontuu ensi viikolla kauden puolivälin politiikkariiheen. Asialistan kärjessä on pääministerin ilmoituksen mukaan opintoaikojen lyhentäminen. Suomalaisopiskelijat aloittavat opintonsa keskimäärin vanhempina kuin opiskelijat muualla ja siksi myös valmistuvat myöhemmin. Pääministeri haluaa selvitettävän, miten abiturientit saataisiin nopeammin koulunpenkille.

Pääministerin huomio suomalaisopiskelijoiden kansainvälisesti korkeasta valmistumisiästä on aivan oikea. Sitä ei pidäkään pilata sortumalla kaavamaisesti pohdiskelemaan, mikä olisi oikea keino opiskeluajan lyhentämiseksi – jos niin tehdään, ongelmaa lähestytään väärästä suunnasta. Mielekkäämpää on kysyä, mikä estää opintojen aloittamisen nykyistä aikaisemmin tai mistä opintojen kangertelu johtuu.

Voin heti ehdottaa monia positiivisia hyviksi todettuja keinoja opiskelujen sujuvoittamiseksi. Näitä ovat esimerkiksi opiskelijan henkilökohtainen opinto-ohjaus ja laadukas opetus, riittävä opintojen aikainen toimeentulo sekä hyvin resurssoidut, monipuoliset opiskelijakirjastot. Jos opiskelijan halutaan käyttävän aikansa opiskeluun, kannattaa opiskelijoiden hyvinvointiin panostaa: nyt peräti yli neljäsosa korkeakouluopiskelijoista kärsii psyykkisistä ongelmista.

Pitkiä opiskeluaikoja suurempi ongelma Suomessa on kuitenkin opintojen myöhäinen aloittaminen. Moni pitää välivuoden lukion jälkeen, eikä siinä mitään - välivuosi voi rankan abivuoden jälkeen olla paikallaan kenelle tahansa, varsinkin jos varmuus omasta alasta ei ole kirkastunut. Mutta jos syynä välivuoteen on raskas pääsykoerumba sikamaisen kalliine valmennuskursseineen, on nuoren välivuoden mielekkyys luultavasti yhtä kaukana kuin eläkeikä.

Tosimaailmassa valmennuskurssit ovat raaka ja iso bisnes, joka epätasa-arvoisesti jaottelee nuoret kahteen ryhmään: varakkaisiin ja varattomiin. Kun lisäksi eräiden alojen valmennuskurssit ovat ikään kuin välttämättömyys, jota ilman opiskelupaikkaa ei kerta kaikkiaan irtoa, tulevat nuoret jo ennen opintojensa alkamista jaotelluiksi vanhan luokkayhteiskunnan mukaan. Ei tarvitse kysyä, miksi niin monen oikeustieteellisen tai lääketieteellisen kalliin valmennuskurssin läpikäyneellä ja pääsykokeen läpäisseellä opiskelijalla on lääkäri- tai juristivanhemmat – akateemisuus periytyy Suomessa edelleen.

Herää myös kysymys: jos korkeakoulukelpoisuus ja oikea opiskelutekniikka hankitaan vasta maksullisella valmennuskurssilla, mikä lukio-opetuksessa sitten on vialla?

Myös pääsykokeissa saattaa edelleen olla kehittämisen varaa. Mittaavatko ne varmasti oikeita asioita? Ulkoa opetellun tiedon mittaamisen sijasta pääsykokeissa pitäisi palkita valmiudesta tiedon soveltamiseen ja itsenäiseen ajatteluun – sitähän opiskelussa tarvitaan.

Viime vuonna julkaistu Lukiolaisten liiton tutkimus osoitti, että opintojen ohjaus on monessa oppilaitoksessa liki olematonta. Tämä on kummallista, sillä keneltä muulta kuin opinto-ohjaajalta oppilaat voivat saada ajan tasalla olevaa, kattavaa tietoa erilaisista opiskelumahdollisuuksista?

Opintoaikatilastoja syynäävien on hyvä ottaa huomioon sekin, että siviili- tai asepalvelus saattaa miesopiskelijoilla viivästyttää aloittamista jopa kahdella vuodella. Realismia on myös se, että ani harva opiskelija pysyy rahoittamaan opintonsa käymättä töissä. Oppilaitosten pitäisi mukauttaa opetuksensa tähän tosiseikkaan ja suunnitella kurssitarjonta niin, että myös osa-aikaisesti opiskelevat pystyvät osallistumaan kursseille ja suorittamaan ne.

Silloin tällöin nousee esiin ajatus opintojen nopeuttamisesta muuttamalla opintotuki lainapainotteiseksi. Vihreiden mielestä tämäkin ajatuskulku lähestyy ongelmaa väärästä suunnasta. Meidän mielestämme riittävän toimeentulon takaaminen on tehokkain keino edistää päätoimista opiskelua. Toimeentulo taataan riittävällä opintotuella.

Kannattaa myös tarttua mahdollisuuteen, jonka uusi yliopistolaki tarjoaa opintoaikojen lyhentämiseen: jos yliopistouudistuksen yhteydessä yliopistojen rahoitusmallia uudistettaisiin siten, että se jatkossa palkitsisi yliopistoja määrän tuottamisen sijasta laadusta, voitaisiin yliopistoja palkita opetuksen ja ohjauksen laatuun panostamisesta sekä opiskelijoiden sijoittumisesta koulutusta vastaaviin töihin. Tällöin toteutuisi myös opiskelijan etu, ja opiskelulle annettu aika osoittautuisi valinnaksi, joka nuoren kannatti elämässään tehdä.

Outi Alanko-Kahiluoto