COP15 - Luottamuskuilu

Ilmastoneuvotteluista ei ole puuttunut draamaa. Tuvalu on penännyt puheenjohtajalta ryhmää käsittelemään uutta pöytäkirjaa kirjaimellisesti tippa silmässä. Afrikan maat ovat marssineet ulos protestina hitaasta etenemisestä teollisuusmaiden päästötavoitteissa.

Kehitysmaat ovat kritisoineet kokouksen puheenjohtajan esityksiä etenemistavasta ja Tanskan salamyhkäisesti valmistelemaa luonnostekstiä. Ranskankieliset maat ovat kieltäytyneet keskusteluista ilman tulkkausta.

Käytössä on myös äkäinen retoriikka. Tekstiluonnoksista on puhuttu ”itsemurhasopimuksina” ja teollisuusmaiden väitetään haluavan ”tappaa Kioton”. Myös ”kansanmurha” vilahtelee puheissa.

Sanailu ja ulosmarssit rikkaiden ja köyhien maiden välillä kielivät luottamuspulasta. Tai Canterburyn arkkipiispan Rowan Williamsin sanoin pelosta.

Luottamuskuilun historia ulottuu vuosien, jopa vuosikymmenien taakse. Monet kehitysmaat kokevat, että

• teollisuusmaat yrittävät väärinkäyttää neuvotteluprosessia ja juonia pienissä, suljetuissa ryhmissä itselleen mieluisia ratkaisuja
• monet teollisuusmaat eivät ole pitäneet tähänastisiakaan lupauksiaan päästöjen vähentämisestä, vaikka ne vaativat nyt kehitysmailta mittavia toimia
• teollisuusmaat eivät ole tukeneet riittävästi köyhiä maita ilmastonmuutokseen sopeutumisessa, vaikka ne ovat ongelman aiheuttaneet
• teollisuusmaat ovat pettäneet monet aiemmatkin lupaukset, oli kyse sitten vuosituhattavoitteista tai kehitysyhteistyömäärärahoista.

Kehitysmaiden turhautuminen, huolet ja epäluulo ovatkin osin ymmärrettäviä. Ilmastonmuutos on monille kehitysmaiden kansalaisille kirjaimellisesti elämän ja kuoleman kysymys.

Tylyä käytöstä ruokkii myös resurssipula. Kun etelän vähälukuiset neuvottelijat yrittävät revetä rinnakkaisiin istuntoihin ja herää epäily, voi selkäydinratkaisu olla vastustaa varmuuden vuoksi.

Luottamuskuilu on todennäköisesti suurin yksittäinen este menestyksekkäälle sopimukselle. Siksi teollisuusmaiden kannattaa käyttää kaikki mahdolliset konstit sen umpeen kuromiseen.

Toisaalta myös kehitysmaiden edustajien kannattaisi pysähtyä miettimään paria asiaa. Ensinnäkin neuvottelujen hidastaminen muotoseikkojen vuoksi tai äkäinen retoriikka ei välttämättä auta löytämään kestävää ratkaisua.

Mitä enemmän kansainvälinen ilmastopolitiikka kompuroi, sitä varmemmin ei synny sopimusta lainkaan – tai syntyy ”itsemurhasopimus”. Sitä varmemmin kehitysmaiden köyhät kärsivät.

Toiseksi lämpenemistä on mahdotonta rajoittaa siedettävälle tasolle ilman merkittäviä toimia myös vauraimmilta kehitysmailta. Siksi joidenkin Afrikan maiden on vähän erikoista liittoutua Kiinan kanssa vastustamaan päästötoimia nousevilta talouksilta.

Kolmanneksi kaikki eivät käytä solidaarisuusretoriikkaa aivan vilpittömästi. Vastakkainasettelua etelän ja pohjoisen välillä viljelevät jostain kummasta syystä mm. Saudi-Arabian kaltaiset maat.

Rikkailta mailta siis tarvitaan paljon toimia, mutta luottamuskuilua ei ylitetä vain niiden voimin. Myös köyhien maiden on oltava valmiita tulemaan vastaan.

Oras Tynkkynen bloggaa Kööpenhaminan ilmastokokouksesta. Lisää blogimerkintöjä ja muuta materiaalia os http://www.vihreat.fi/cop15