COP15 - Tunnelma tihenee, näkemyserot suuria

Kelaan viime tapahtumia takaperin.

Kun olin tänä aamuna päässyt sisään Bella Centeriin, törmäsin yhteen EU:n pääneuvottelijoista. Hän ei näyttänyt kovin iloiselta. Hän kertoi, että täysistuntoa oli yöllä jatkettu aamuseitsemään. Oli käynyt selväksi, että näkemyserot ovat edelleen valtavat.

Hetkeä aikaisemmin vastaani oli tullut närkästyneitä Maan ystävien edustajia. Heitä ei ollut päästetty konferenssikeskukseen vaikka heillä oli kuvalliset kulkukortit ja ”secondary badget”, jotka eilen ja tänään on vaadittu kansalaisjärjestöjen edustajina akkreditoiduilta.

Kun he olivat näyttäneet kulkukorttejaan sisäänpääsyä valvoville turvamiehille, tietokoneen näytölle oli ilmestynyt punainen väri, joka kielsi sisäänpääsyn. Taustalla ovat luultavasti huhut, joiden mukaan jotkut tahot ovat suunnitelleet tälle päivälle mielenosoitusta, joka ei olisi yhtä rauhallinen kuin viime lauantain iso kulkue. No, tänään ja huomenna tänne on tulossa 120 pääministeriä ja presidenttiä joten turvavaatimukset ovat tietenkin tiukat.

Luultavasti samasta hypervarovaisuudesta oli kyse siinäkin, että metrojuna, johon nousin noin 7.40, ei pysähtynyt Bella Centerin asemalla,”due to crowd control”, väkimäärän säätelemiseksi siis. Kuulutus kehotti meitä nousemaan pois edellisellä asemalla. Mikäs siinä, minulla ei ollut mitään hätää, mutta mukanani kulkeva ranskalainen liberaalimeppi Corinne Lepage, entinen ympäristöministeri hänkin, tikutti eteenpäin aika korkeakorkoisilla kengillä. Kun tulimme Bella Centerille, metrojunat näyttivät jo taas pysähtyvän siellä. Mutta juuri tätä kirjoittaessani kuulen vieressä istuvan puhuvan puhelimeen ja neuvovan jotakuta nousemaan metrosta Sundbyn asemalla.

Kokouksen pitäisi päättyä ylihuomenna, pääministerit ja presidentit saapuvat tänään ja huomenna, ja näkemyserot ovat edelleen isot. Se ei sinänsä ole ihme. Tällaisissa neuvotteluissa useimmat hallitukset haluavat näyttää kotiyleisölleen, että omista tavoitteista pidettiin kiinni viimeiseen asti. Vaikka se ei yllätä, se on silti valitettavaa, koska se voi johtaa siihen, että menetetään se kaikkien kannalta tärkein asia, ihmiskunnan tulevaisuus.

Eilen illansuussa avattiin ”high level segment” eli korkean tason osuus. Avauspuheet olivat mielestäni hyviä. Sekä kokousta johtava Connie Hedegaard että YK:n ilmastosopimuspääsihteeri Yvo de Boer puhuivat aika vakavaan sävyyn neuvottelijoiden vastuusta. Connie Hedegaard sanoi, että kokouksella on mahdollisuus onnistua, mutta myös epäonnistua. Hän sanoi, että lähituntien ja –päivien avainsanan pitää olla kompromissi.

Mieleenjäävin oli silti prinssi Charlesin puhe. Hänhän on pitkään toiminut ympäristönsuojelun puolesta, erityisesti sademetsien suojelemiseksi. Hän on koonnut suurten firmojen edustajia ilmastotyöhön, ja saanut erityisesti suuria institutionaalisia investoijia kuten eläkesäätiöitä kiinnittämään huomiota sijoitustensa ilmastokestävyyteen.

Prinssi Charles totesi, että ”ovi tulevaisuuteen on sulkeutumassa”. Ihmisten pitää oppia elämään osana luontoa eikä erillään luonnosta. Eniten pidin hänen lauseestaan: ”Kapitalismi ei voi säilyä ellei pidetä huolta luonnon pääomasta.”

Minut oli kutsuttu ryhmään, joka tapasi prinssi Charlesin hänen puheensa jälkeen. Juttelin muun muassa vakuutusyhtiö Swiss Re´tä edustavan miehen kanssa säähän liittyvien vahinkojen ja vakuutuskorvausten kasvusta, jonka vakuutusyhtiöt totesivat jo 1990-luvun puolella. Mielenkiintoisin keskustelukumppanini oli Jane Lubchenco, NOAA:n eli USA:n valtamerten ja ilmakehän tutkimuslaitoksen johtaja. Muistan lukeneeni lehdistä uutisen, kun Obama nimitti hänet tähän virkaan. Keskustelimme muun muassa merten happamoitumisesta. Hän sanoi, että kalkkikuoriset planktoneliöt ovat merten ravintoketjujen perusta. Jos se häviää merten happamoitumisen takia, vaikutukset ovat suunnattomat.

Olin luullut, että kättelyn jälkeen istumme pöytään ja käydään jonkinlainen keskustelu. Mutta Charles vain kätteli läsnäolijat, vaihtoi jokaisen kanssa muutaman sanan ja sitten saattajajoukko vei hänet pois. No, myöhemmin eilen illalla kerroin eräälle englantilaiselle WWF:n edustajalle kätelleeni prinssi Charlesia ja hän kysyi: Saanko koskettaa kättäsi?

Neuvottelut siis eivät ole kovinkaan paljon edenneet. Elispäivänä, kun Euroopan parlamentin delegaatio tapasi Yvo de Boerin, hän ei kuitenkaan yhtään vaikuttanut siltä, että toivo olisi mennyt. Hän on nähnyt niin monta ilmastokokousta, jossa ratkaisu syntyy viime hetkellä ja silloin, kun tehdään isoja ratkaisuja, loppurutistus on aina tosi kova.

Näiden neuvottelujen kuumaksi perunaksi ja symbolikysymykseksi näyttää yhä selvemmin muodostuvan tulevan sopimuksen laillinen muoto, Kioton pöytäkirjan (Kioton sopimuksen) toinen sitoumuskausi vai vuonna 1992 Riossa solmitun ilmastopuitesopimuksen alla, niin sanotulla ”LCA-raiteella” tehty päätös.

Aina kun alan selostaa tätä asiaa, pelkään että kuulija/lukija eksyy juridiseen abrakadabraan. Mutta yritän silti. Nyt on meneillään Kioton pöytäkirjan ensimmäinen sitoumuskausi ja se päättyy vuoteen 2012. Sen jälkeisen ajan päästörajoista ei ole vielä sovittu mitään, lukuun ottamatta kunkin maan (ja EU:n) omaa lainsäädäntöä. Kehitysmaat vaativat Kioton pöytäkirjan toista sitoumuskautta. Sen hyvä puoli on, että se astuu ilmastokokouksen päätöksen jälkeen heti voimaan, koska Kioton pöytäkirja on voimassa. Mutta sen huono, ja hyvin huono, puoli on se, että USA on ulkona. EU ei hyväksy, eivätkä muutkaan teollisuusmaat, sopimusta jossa niillä on sitovat päästörajat mutta USA:lla ei.

LCA-raiteen hyvä puoli on se, että sen kautta voidaan määritellä päästöraja USA:lle ja myös kehitysmaille. Sen huono puoli on, että LCA-raiteella tehty sopimus pitää erikseen ratifioida eli se astuu voimaan vasta kun riittävä määrä maita on sen ratifioinut.

Yvo de Boer kertoi kasvavan määrän teollisuusmaita lämpenevän sille ajatukselle, että niiden päästökatot määriteltäisiin sekä Kioton alla että puitesopimuksen alla. Molemmissa olisi samat numerot. Tämä olisi minunkin mielestäni järkevää, enkä suoraan sanoen oikein ymmärrä, miten muuten tämä umpisolmu voidaan ratkaista.

Mutta tämän jälkeen jää vielä ongelmaksi se, ovatko isoimpien kehitysmaiden päästörajat jollain tapaa sitovia vai täysin vapaaehtoisia. USA vaatii ehdottomasti, että Kiinan päästörajan pitää olla yhtä sitova kuin USA:n. Kiina taads haluaisi, että sen päästösitoumus olisi täysin vapaaehtoinen. Jotta tässä asiassa päästään sopuun, tarvitaan vielä luovaa ajattelua, mutta erilaisia vaihtoehtoja on kyllä.

Kehitysmaat vierastavat myös sitä, että määriteltäisiin globaali päästöraja vuodelle 2050 niin kauan kuin ei ole selvää, mikä tästä olisi teollisuusmaaryhmän ja kehitysmaaryhmän osuus. Se on mielestäni täysin ymmärrettävää, eihän loputtomiin voi jatkua tilanne, että teollisuusmaiden kansalaisilla on suurempi oikeus planeetan ilmakehään kuin kehitysmaiden kansalaisilla.

Koko eilispäivän kokouksen käytävillä kuuli kertomuksia siitä, kuinka kauan kukakin oli jonottanut ulkona akkreditointiin. Anders Wijkman, viime vaaleissa Euroopan parlamentista pois jättäytynyt meppi, oli jonottanut 5 tuntia. Stephen Bruyers, brittikansanedustaja, entinen ministeri ja Globe -parlamentaarikkoverkoston puheenjohtaja, oli jonottanut ulkona 2 tuntia lumisateessa. Vihreän ryhmän työntekijä Michel Raquet oli jonottanut 9 tuntia ulkona. Kuulemistani tarinoista ennätys oli kuitenkin kiinalainen, joka oli jonottanut maanantaina ulkona 12 tuntia eikä sittenkään ollut päässyt sisään. Käytännön järjestelyt eivät siis kerää erityisen lämmintä kiitosta.

Itse olin eilisaamuun mennessä lämmennyt maanantaisesta 6 ja puolen tunnin ulkona jonotuksestani, nukuin kaksi paksua peittoa päälläni.

MEP Satu Hassi bloggaa Kööpenhaminan ilmastokokouksesta. Tutustu myös Vihreiden COP15-teemasivuun osoitteessa http://www.vihreat.fi/cop15