Riittävä perusturva kaikille

Työttömyys on suurin yksittäinen köyhyyttä aiheuttava syy. Pelkän peruspäivärahan tai työmarkkinatuen varaan joutuneet työttömät ovat työttömistä kaikkein huonoimmassa asemassa.

Nykyinen työttömän perusturva, 551 euroa kuukaudessa, ei kerta kaikkiaan riitä elämiseen. Kolmasosa työmarkkinatuen saajista joutuu siksi turvautumaan myös toimeentulotukeen. Pelkän perusturvan varassa kituuttavat jakautuvat kahteen ryhmään: työmarkkinoille vasta tulossa oleviin tai pyrkiviin työttömiin, joiden kohdalla työttömyyspäivärahan työttömyysehto ei täyty, sekä ansiosidonnaiselta pudonneisiin pitkäaikaistyöttömiin.

Suomessa työttömät jakautuvat kahteen kastiin työhistoriastaan riippuen: pelkällä vähimmäistyöttömyysturvalla ja peruspäivärahalla eläviin sekä niihin, jotka nauttivat ansiosidonnaista päivärahaa. Palkkojen noustessa ansioturva on vähitellen erkaantunut perusturvasta merkittävästi, nykytasolla jo 30%. SAK:n laskema keskimääräinen ansioturva (1070e/kk) on noin puolet työttömän perusturvaa korkeampi.

Ay-liikkeen vaatimuksesta perus- ja ansioturvan välille on luotu kytkös, joka takaa ansioturvan nousemisen aina kun perusturvaa korotetaan. Nykyjärjestelmässä perusturvan parantaminen kasvattaa siksi aina samalla myös ansioturvaa. Ansioturvan jatkuva erkaantuminen perusturvasta johtuu siitä, että palkkojen nousuun sidottu ansioturva kasvaa huomattavasti nopeammin kuin kansaneläkeindeksiin sidottu perusturva.

Kytkös on ongelmallinen tilanteessa, jossa perusturva on jäänyt ansioturvasta kohtuuttomasti jälkeen, tuottaahan kytkös korotuksen myös niille, jotka eivät sitä tarvitsisi. Perusturvan jälkeenjääneisyyden korjaamiseksi olisi perusteltua korottaa perusturvaa itsenäisesti ja jättää ansioturvan korottaminen väliin. Tämä tekisi perusturvan korottamisen halvemmaksi - siis poliittisesti mahdolliseksi - sekä vähentäisi eriarvoisuutta työttömien kesken. Kertaluontoisen korotuksen jälkeen kytköksestä olisi toki mahdollista sopia uudelleen.

Pelkän perusturvan kertaluonteinen nostaminen oli esillä Sata-komiteassa alkuvuodesta 2009. Päätöksessä - joka sittemmin on kulkenut sosiaalitupon nimellä - perusturvan korottaminen itsenäisesti torpattiin ay-liikkeen toimesta.

Miksi köyhyystutkijoidenkin kritisoima kytkös perus- ja ansioturvan välillä sitten on ay-liikkeelle pyhä? Tuire Santamäki-Vuori, naisvaltaisen ja matalapalkkaisen JHL:n puheenjohtaja, on toistuvasti ilmaissut huolensa jäsentensä halukkuudesta pysyä liiton jäseninä, mikäli työttömien perusturvaa huomattavasti korotetaan. Tällöinhän työttömien perusturva tulisi ay-liikkeen näkökulmasta vaarallisen lähelle matalapalkkaisten työntekijöiden ansioturvaa.

Huoli on ymmärrettävä. Kukapa työntekijöiden asemasta huolta kantava haluaisi muuta kuin vahvistaa ammattiliittoon kuulumisen houkuttelevuutta?

Voi kuitenkin kysyä, mitä ay-liikkeen itsensä tulisi tehdä, jos se haluaa pitää perus- ja ansioturvan välisen eron leveänä? Eikö JHL:n tai PAM:n naisvaltaisten alojen heikko turva olisi ratkaistava palkkaratkaisuilla, jossa keskusjärjestö SAK:lla on ratkaiseva rooli?

Keskustelussa perus- ja ansioturvan välisestä kytköksestä pyrkii toistuvasti esiin kaksi tabua, joista ay-liike on haluton puhumaan. Ensimmäinen on perusturvan jälkeenjääneisyys suhteessa ansioturvaan, toinen betoniin sementoidut palkkaerot eri ammattiryhmien välillä.

Kaikissa suurimmissa palkansaajajärjestöissä palkkaerot ovat pysyneet samassa haarukassa viimeiset sata vuotta. Syvimmät ja pysyvimmät palkkakuilut vallitsevat mies- ja naisvaltaisten alojen välillä. Tästä ei tietenkään voi syyttää yksin ay-liikettä: vahvojen miesvaltaisten alojen muita paremmat palkat ja edut on vuosikymmenistä toiseen kolmikantaisissa tupopöydissä siunattu. Sama staattinen palkkaerorakennelma vallitsee kaikissa suurissa palkansaajajärjestöissä: SAK:laisten naisten ansiot ovat 77 prosenttia miesten palkoista, STTK:laisten naisten ansiot 73 prosenttia ja akavalaisten naisten 72 prosenttia miesten palkoista.

Olen itsekin ay-aktiivi, ja toiminut paitsi oman työpaikkani luottamusmiehenä, myös liittoni sosiaaliturvaryhmän puheenjohtajana. Tästä huolimatta - tai juuri sen vuoksi - ay-liikettä vaivaava solidaarisuuden puute kiusaa minua. Mielestäni ay-liikkeen pitäisi osoittaa myötätuntoa kaikkein köyhimpiä kohtaan ja vaatia pelkän perusturvan jälkeenjääneisyyden kaventamista suhteessa ansioturvaan. Samaan aikaan ay-liikkeen pitää tehdä kaikkensa epäoikeudenmukaisten palkkaerojen kaventamiseksi.

Vastustaessaan pelkän perusturvan varassa olevien toimeentulon parantamista ay-liike tulee tunnustaneeksi, ettei sillä ole todellista halua puuttua mies- ja naisvaltaisten alojen palkkaeroihin. Ay-liikettä vaivaa paitsi solidaarisuuden, myös demokratian puute. Matalapalkkaisten alojen ääni ei kuulu neuvottelupöydissä eikä palkkaerojen kaventamiseksi tehdä riittävästi. Kaikkein suurin uhka suomalaisen ay-liikkeen tulevaisuudelle ei ole kytköksen avaaminen perus- ja ansioturvan väliltä, vaan ay-liike itse: välinpitämättömyys köyhistä, pikkuporvarillinen omaan etuun käpertyminen sekä ihanteellisuuden puute - toisin sanoen haluttomuus asettaa etusijalle niitä, joiden asiat on kehnoimmin järjestetty.

Valtiovallan ensisijainen tehtävä on ihmisten säällisen toimeentulon turvaaminen. Sille myös tärkeimmissä neuvottelupöydissä istuvalta ay-liikkeeltä toivoisi ymmärrystä. Kolmikantainen valmistelu, jossa valtio ja työmarkkinaosapuolet yhdessä sopivat työmarkkinoiden kehittämisestä, on kunniakas suomalainen perinne. Työväenliikkeen kunniakkaan historian valossa on suorastaan häpeällistä, että ammattiyhdistysliike käyttää valtaansa neuvottelupöydässä väärin ja estää pyrkimykset kaikkein heikoimmassa asemassa olevien auttamiseksi.