Kokoomuksen ympäristöohjelmassa haisee raha

Kokoomus julkaisi oman ”ympäristöpoliittisen ohjelmansa” samana päivänä kuin Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liitto ViNO julkaisi oman ympäristöpoliittisen linjapaperinsa. Harvoin on ollut yhtä vahvasti sellainen olo, että tekee töitä oikeassa järjestössä, joka puhuu asioista niiden oikeilla nimillä.

ViNOn linjapaperin kantava teema on rajallinen maailma. Meidän mielestämme ihmisillä ei voi olla oikeutta loputtomasti kuluttaa ympäristöä omien etujensa vuoksi muun elämän kustannuksella. Tämän rajallisen maailman sisällä meillä on kaksi toisiinsa tiukasti yhteen kytkeytynyttä ongelmaa: monimuotoisuuden köyhtyminen ja ilmastonmuutos. Näiden kahden ongelman alle voidaan jaotella lähestulkoon kaikki ympäristöongelmat, joiden ratkaisemisen tulisi olla kaiken politiikan ytimessä. Jos emme ota niitä vakavasti luonnon itsensä takia, on ne otettava vakavasti siksi, että ilmastomuutos ryömii pelloillemme uusien tuholaishyönteisten muodossa, se sataa tulviksi kaduillemme ja kantaa asetta epävakaissa yhteiskunnallisissa oloissa.

ViNOn ympäristöpoliittinen linjapaperi lähtee purkamaan ongelmien vyyhtiä tiukasti ympäristön näkökulmasta: mitä on tehtävä, jotta ilmastonmuutos pysäytetään, jotteivät metsämme ole jatkossa vain rivi suoria mäntyjä, jotta norppa pelastuu ja populaatioiden geenipoolit ovat riittävän suuret, jotta lajit selviytyvät muuttuvassa ympäristössä.

Kokoomuksen ohjelman kolme kärkeä ovat: tehdä Suomesta maailman ensimmäinen hiilineutraali yhteiskunta (lue: ihan hyvä tavoite, mutta voi olla hiukan hankala saavuttaa ilman yhden ainoaa päästövähennystavoitetta), nostaa Suomi ympäristöteknologian ykkösmaaksi (lue: ulkomainen ydinvoima on hauskaa, halpaa ja vaaratonta) sekä nostaa suomalaiset maailman ympäristötietoisimmaksi kansaksi (lue: on yksilön vastuulla pelastaa luonto sulattamalla pakastin ja kierrättämällä vaatteet).

Kokoomuksen ympäristöpoliittisen ohjelman ytimessä on ihminen, ei suinkaan ympäristö, joka huutaa jokaisella viidellä miljoonalla vihreän sävyllään, että on romahtamassa toimiemme seurauksena.

Kokoomuksen ympäristöpolitiikan kärkenä on yksilö: ”Ihmisten tulee voida luottaa siihen, että heidän ympäristöteoillaan on merkitystä.”

Jos olisin kokoomuksen rivijäsen, niin nousisin vallankumoukseen tällaista politiikkaa vastaan, joka ei ole politiikkaa ollenkaan. Tämä muka poliittinen ohjelma ei esitä yhtään konkreettista tavoitetta luonnon suojelemiseksi tai ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi. Ei yhtään prosenttia, ei yhtään euroa, ei yhtään lajimäärää, ei yhtään mitään. Tämä on ohjelma, joka vyöryttää kaiken vastuun ympäristöongelmien ratkomisesta sankarikuluttajalle, joka kattilankannen sulkemalla ja kraanavettä pulloveden sijaan juomalla ratkaisee aikakautemme suurimmat ongelmat, joita tässä ohjelmassa hädin tuskin mainitaan. Kokoomukselle tiedoksi, että nämä kaksi oman sukupolvemme suurinta ongelmaa eivät suinkaan ole sisäilmaongelmat ja epäsiistit kaupunkipuistot (lisätietoa voi hakea edellä mainitusta ViNOn ympäristöpoliittisesta ohjelmasta).

Kuvaavaa kokoomuksen ohjelmassa on hyvin hoidetun ja ”siistin” näköinen mäntypelto illanhämyssä. Kokoomuksen ohjelmaa lukiessa voi haistaa rahan. Kokoomukselle ”monimuotoinen ja puhdas luonto tarjoaa monia liiketoimintamahdollisuuksia”. Kokoomuksen parhain ajatus maailman pelastamisesta on heidän omien sanojensa mukaan se, että maailman vesikriisissä tuotteistamme suomalaisen vesiosaamisen ja -teknologian vientituotteiksi.

Luonto on ennen kaikkea väline, jolla ei ole itseisarvoa ihmisen tarpeiden ulkopuolella. Kokoomuksen ympäristöpoliittinen ohjelma on ympäristötalousohjelma, eikä edes sellaisena kovin häävi. ViNOlla on myös talouspoliittinen ohjelma. Erikseen. Ja jopa siinä todetaan, että myös jokainen talouspoliittinen päätös on ideologinen päätös ja jos markkinat eivät löydä tapoja, ympäristön kannalta kestävissä olosuhteissa nykyisen kaltaisen materiaalisen hyvinvoinnin ylläpitämiseen, on hallittu taloudellinen taantuma parempi vaihtoehto kuin ympäristön tuhoutuminen.

Jotain kokoomus sentään tiivistää ihan kivasti: ”Suomi tarvitsee ihmisiä, jotka osaavat ottaa ympäristönäkökohdat huomioon niin työssään kuin muussakin elämässään.”

Vihreällä on viisi miljoonaa sävyä - ruiskukansininen ei ole yksi niistä.

Paloma Hannonen

Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden puheenjohtaja