Kirjoittajan mukaan: Mikko Niskasaari (mikko.niskasaari_miUku_kolumbus.fi)
Päiväys: 09.02.2005 12:11
Antti Pelkola:
>> Monien suomalaisten kannalta tilanne on hankala . Se "
>> helppous " jolla inkeriläiset Suomesta palutettiin on ollut
>> mielestäni yllättävää .
Hannes Mäntyranta:
>Sodanjälkeisestä ajasta puhutaan paljon, että olisi ollut asioita, mistä
ns.
>ei olisi saanut puhua. Minusta niitä on kyllä ollut älyttömän vähän, mutta
>tämä inkeriläisten luovutus on niistä yksi. Itse kuulin niistä ensimmäisen
>kerran silloin kun Talvisodasta uskallettiin puhua ensimmäisen kerran
>avoimesti (siitähän siis oli kyllä puhuttu ennenkin, mutta jotenkin
>sordiinolla, eli vastaukset sai kun osasi esittää oikeat kysymykset), eli
>vuonna 1989, kun sodan syttymisestä tuli 50 vuotta täyteen.
Myytti II-maailmansotaan liittyvistä asioista, joista ei saanut sodan jälkeen puhua, tai joista piti puhua sordiinolla, kuten Mäntyranta asian tarjoilee, on yhtä omituinen kuin suosittukin.
Myytin levittäjät ilmeisesti väittävät, ettei
meillä olekaan ollut 1940-luvulta lähtien sotaromaanien
(vähintäin puolidokumentaarisia, väittää
suuri osa kirjoittajista ja heidän faneistaan)
yhä jatkuvaa vuolasta virtaa; ei harrastajahistorioitsijoiden
sotakirjojen vyöryä, ei tutkijoiden
sotaa käsitteleviä teoksia. Ei ollut "Kansa taisteli
Kummallista. Olenko uneksinut, kun olen luullut kaiken tuon nähneeni?
Yksi hupaisa (?) esimerkki "vaikenemisesta" olivat partisaanien P- ja I-Suomen siviilikohteisiin kohdistamat terrori-iskut, jotka 90-luvulla nousivat muutaman kirjan myötä julkisuuteen, muka uusina asioina. Tuolloin ei tosiasiassa julkaistu mitään olennaista uutta, mitä ei em. KT olisi julkaissut jo 60-luvulla - ja joita ei olisi puitu paikallisissa lehdissä pitkin vuosikymmeniä.
Akateeminen sotatutkimuskin on pystynyt enää 1990- ja 2000 luvuilla tuottamaan aika vähän varsinaisesti uutta. Joku Lasse Laaksosen "Todellisuus ja harhat" talvisodan lopputilanteen täpäryydestä Kannaksella tulee mieleen. Venäläisten tappioista Suomen rintamille ovat tiedot tarkentuneet.
Runsaasti vanhaa tietoa hyödyntävää
ja sitä aiemmin paremmin esittelevää kirjallisuutta
toki on tarjottu. Sotaan liittyvästä poliittisesta
pelistä on toki saatu uutta, hyvinkin mielenkiintoista
aineistoa julki.
Äkkiä en keksi kuin yhden suunnan, jossa II-maailman- sota on osaltamme huonosti tutkittu, voipa sanoa vaiettu. Se on Suomen sodanjohdon hulppeaan virhearvioon perustunut haavekuva Suomen rintamien tilanteesta vuonna 1944. Joukot Itä-Karjalassa, usko siihen ettei Kannaksella tule suurhyökkäystä; ja jos tulee, se pysäytetään pääpuolustuslinjaan, joka oli yhtä kuin etulinja. Täyttä hasardia - täysin päätön ajatus ja tavoite. Vaiettu on myös upseeristossa olleesta suunnitelmasta päästää Mannerhein eläkkeelle 1942.
Mitä tulee inkeriläisiin, niin heidän luovuttamisensa on ollut varsin tunnettu juttu kautta vuosikymmenten. Mäntyrannan
>Mutta tämä inkeriläisten luovutus on ihan omituinen asia. Kun kysyin sitten
>asiasta tuota aikaa eläneiltä, en KERTAAKAAN muuta kuin yhden lauseen
>vältteleviä vastauksia tyyliin "siinä nyt ei ole mitään puhumista".
kuulostaa ufolta. Minun kokemukseni mukaan se oli täysin notorinen asia.
Inkeriläiset olivat Neuvostoliiton kansalaisia, ja välirauhan ehtojen mukaan NL:n kansalaiset oli palautettava sinne. On aivan selvää, ettei poliittinen johto uskaltanut rikkoa välirauhansopimuksen ehtoja. Asian tässä puolessa ei liene mitään salaperäistä. Väestösiirtoja tehtiin Euroopassa tuolloin muutenkin; esimerkiksi saksalaisperäisen väestön häätäminen "koti-Saksaan" monilta alueilta, erityisesti Tsekinmaalta.
Meillä ilmesyi sodan jälkeenkin joitakin inkeriläisten muistelmia, ja ainakin vuodesta 1958 Inkerin viesti -niminen aikakausikirja (tms)- ilmestyiköhän peräti 80-luvulle saakka? Kannattaa katsoa, mitä niissä oli luovutuksista.
Sinänsä mielenkiintoista kyllä on, että erityisen paljon on vuosikymmenet puhuttu yhdestä junalastillisesta inkeriläisiä orpolapsia ("Leinon lapset"), mutta todellakin vähemmän varsinaisesta massaluovutuksesta. Samoin Suomen armeijassa taistelleiden virolaisten ("heimosotureiden") luovuttaminen on kiinnostanut enemmän.
Tämä voisi viitata huomattavaan nolouteen asian suhteen. Ehkäpä - ellei ilmeisesti - oli poliittisesti kätevää puhua "Yrjö Leinon lapsista", ja sivuuttaa vähemmällä pääasia.
Inkeriläiset tuotiin jatkosodan aikana Suomeen työvoimaksi. Jo palautettaessa oli tiedossa, että NL:ssa sotilaan sotavangiksi joutuminen katsottiin rikokseksi (siitä joutui, ainakin hyvin usein, leirille 5-10 vuodeksi). Sehän kuului puna-armeijan virallisiin sääntöihin. Suomen valtiojohdolla ei ollut perusteita olettaa siviiliväestön saavan sen inhimillisempää kohtelua, kun heidät luovutettiin Saksan kanssa taistelleesta maasta. Nolohan tilanne oli, ellei peräti hirmuinen, kuten Paasikivi tapasi sanoa.
_Muistelen_, että inkeriläisiä tuli Suomeen n. 63 000 ja heitä palautettiin NL:oon Irina Krohnin mainitsema 56 000. Useampi tuhat siis onnistui piiloutumaan Suomeen tai pakenemaan Ruotsiin, yleensä suomalaisten avulla. Asiasta ilmestyi 1987 Kirsi Keravuoren kirja "Inkeriläisten luovuttaminen Neuvostoliittoon toisen maailmansodan jälkeen". Sieltä löytynee varmempia tietoja.
Mikään edellä sanotusta ei ole millään tavalla tarkoitettu vastustamaan Krohnin esitystä palautettujen inkeriläisten kohtalon tutkimisesta. Yleispiirteittäin se lienee tunnettu, mutta aina sopii tietoja tarkentaa.
Mikko Niskasaari