Kirjoittajan mukaan: lauri.rantalainen_miUku_suomi24.fi
Päiväys: 09.02.2005 12:41
En malta olla tarttumatta Hanneksen ihmettelyyn: "Sodanjälkeisestä ajasta
puhutaan paljon, että olisi ollut asioita, mistä ns. ei olisi saanut puhua.
Minusta niitä on kyllä ollut älyttömän vähän, mutta tämä inkeriläisten luovutus
on niistä yksi. Itse kuulin niistä ensimmäisen kerran silloin kun Talvisodasta
uskallettiin puhua ensimmäisen kerran avoimesti"
Historian opetuksessa oli aukko minunkin kouluaikanani. Siihen oli käsittääkseni ainakin 5 syytä: Neuvostoliiton harjoittama sorto ja aggression uhka, sodan jälkeen Neuvostoliiton kätyreinä toimineiden suomalaisten poliitikkojen vaikutusvalta, Suomen sisällissodan hävinneen osapuolen kostonjano, 60-70 lukujen uusi väkivaltaan viehtynyt (stalinisti)sukupolvi ja saman ikäluokan Neuvostoliittoa myötäilleet opportunistit.
Inkeriläisten palautus ei ollut mikään erityistapaus. Läpi yhteiskunnan elettiin petoksen ja pelon ilmapiirissä. Ja koska petoksen puolella toimineita on nykyään yhä runsaasti vallan kahvassa, niin asioista ei "voida" edelleenkään keskustella.
Tämä keskustelemattomuus näkyy esimerkiksi stalinistien varsin täydellisenä kyvyttömyytenä nähdä itseään osana laajempaa pelonprosessia. Ja toisaalta nykysuomalaisten laajahko kyvyttömyys ymmärtää Neuvostoliiton sotilassaappaan alta vapautuneiden maiden (Puola, Latvia ym) puhetta Neuvostosorrosta. Se kuulostaa meikäläisten korvissa helposti 30-lukulaiselta vihan- ja epäluulojen lietsonnalta, vaikka kyseessä on vain historiallisen tosiasian tunnustaminen. Hiljattain vietetty "vainottujen muistopäivä" ei edelleenkään kykene käsittelemään muita kuin sodan hävinnen osapuolen rikoksia.
Mutta takaisin inkeriläisiin. Minä kuulin niistä lapsuudessa samalla tavalla kuin kuulin sodan jälkeen Neuvostoliittoon viedyistä suomalaisista (kutsutaan niitä vaikkapa sotavangeiksi). Naapurissani eli yksi entinen sotavanki, ja tämän muuten leppoisen miehen olemuksessa oli Neuvostoliittoa kohtaan ja hänen omaa sotavankikohtaloaan koskien sellaista pelkoa, että sen pystyi aistimaan. Samanlainen pelko vallitsi koko kylällä. Moneen kertaan kuulin sen viisauden, että Neuvostoliitosta ei lopu sotilaat eikä aseet. Inkeriläisiin ja virolaisiin suhtauduttiin samalla varovaisuudella. Ei ollut jännittävää, oli pelottavaa, että salometsissä (ja myöhemmin opin, että myös saaristossa) piileskeli inkeriläisiä ja virolaisia. Ihan äskettäin eräs vanhus kertoi, miten hän oli osallistunut näiden poloisten kuljettamiseen Ruotsiin. Tästä en kerro enempää, sillä kyseessä on luottamuksellisesti saatu tieto, ja sitä paitsi vanhentunut.
Salokorpien piileksijöistä minulle ei tietenkään kukaan kertonut tarkempaa tietoa, sillä oli parempi ettei niistä tiennyt mitään - parempi minulle, parempi niille, jotka oikeasti tiesivät ja parempi piileskelijöille. Niille joita vähänkin epäiltiin hölösuisiksi tai isänmaanpettureiksi, ei näistä asioista puhuttu mitään. Koskaan ei voinut tietää, milloin Neuvostoliiton "ystäväapu" (esim. desantit) tarttuu kiinni, ja heillä oli tunnetusti käsittelykeinot saada tunnustukset esiin. Jos jotakuta kiinnostaa tutustua Neuvostoliiton menetelmiin, niin Virossa voi käydä tutkimassa kuulustelutuolia, jossa kuuleman mukaan kenet tahansa murrettiin yhden yön aikana. Henkiin jäämisestä ei ollut varmuutta. Viimeinen Viron "metsäveli" saatiin kiinni ja tapettiin tietääkseni syyskuussa 1979, ja tarvittava kavallukseen johtanut tieto oli saatu "kuulustelemalla". Vielä 90-luvun alussa Neuvostoliitto tappoi virolaisia. Ei siitä niin kovin hirveän kauan aikaa ole. Pitääkö vielä ihmetellä, että näistä asioista ei turhaan puheltu?
Vielä kerran takaisin inkeriläisiin. Suomalaisia on minusta turha syyllistää inkeriläisten kohtalosta. Joitakin yksittäisiä suomalaisia poliitikkoja sen sijaan voitaisiin jo nyt tunnistaa rikollisiksi ja monien taustat olisi syytä selvittää. Arvatkaapa onnistuisiko se nykysuomessa?