Kirjoittajan mukaan: Hannes Mäntyranta (hannes.mantyranta_miUku_smy.fi)
Päiväys: 09.02.2005 13:35
Moi!
Minusta on outoa, että kun sanon, että
> asioita, mistä ns. ei olisi saanut puhua.
> Minusta niitä on kyllä ollut älyttömän vähän
niin tämä onnistutaan kääntämään väitteeksi, että minusta niitä oli paljon.
Inkeriläisten luovutus oli yksi, mutta talvisota ei ollut. Talvisodasta kyllä kehtasivat puhua kaikki, ainakin kun kysyi, mutta inkeriläisistä vaiettiin systemaattisesti, kun niistä kakarana kysyin. Toinen juttu on tietenkin se, mitä sanoo historiantutkimus. En minä sellaista peruskoulussa lukenut, vaan Mustosen Taiston opetusta ja Vierros-Kirkinen-Häklin kirjaa Vuosisadat vierivät - eikun se olikin lukiossa.
Kun Lauri Rantalainen kirjoittaa, että
> Historian opetuksessa oli aukko minunkin kouluaikanani.
> Siihen oli käsittääkseni ainakin 5 syytä: Neuvostoliiton
> harjoittama sorto ja aggression uhka, sodan jälkeen
> Neuvostoliiton kätyreinä toimineiden suomalaisten
> poliitikkojen vaikutusvalta, Suomen sisällissodan hävinneen
> osapuolen kostonjano, 60-70 lukujen uusi väkivaltaan
> viehtynyt (stalinisti)sukupolvi ja saman ikäluokan
> Neuvostoliittoa myötäilleet opportunistit.
niin minusta, jos tämä tämä olisi totta, niin miten sitten historianopettajien oikeistolaiset mielipiteet tunkivat kaikessa esiin? Niitä ei kyllä pelottanut mitään. Yksikin puhui Neuvostoliiton ikiaikaisesta (?) pyrkimyksestä Adrian merelle, mitä todistivat Titon partisaanit (!), ja yksi selitti, että "kyllä kai sinun pitäisi yksityisautoilua kannattaa, kun niin tekee myös Leonid Brezhnev".
Minusta siis syy inkeriläisistä vaikenemiseen ei ollut mikään Laurin yllekirjoittamista syistä, vaan häpeä. Niin uskon. Neuvostoliiton sortoa en tässä maassa ole havainnut koskaan, aggression uhan kylläkin ainakin vuonna 1967, mutta ei se arkielämään muulloin vaikuttanut, eikä ainakaan kouluopetukseen. Kätyripoliitikot taas olivat opettajien päivittäisen pilkan kohde, sisällissodassa hävinneista minulla ei ollut tietoakaan ja taistolaisiin törmäsin vasta lukiossa - missä sielläkään he eivät saaneet aikaan paljoa muuta kuin koulukiusaamista, vaikka se olikin kyllä aika vaikuttava metodi, näin jälkikäteen muisteltuna.
> Inkeriläisten palautus ei ollut mikään erityistapaus. Läpi
> yhteiskunnan elettiin petoksen ja pelon ilmapiirissä. Ja
> koska petoksen puolella toimineita on nykyään yhä runsaasti
> vallan kahvassa, niin asioista ei "voida" edelleenkään keskustella.
Niin, mielestäni tämä ei pidä paikkaansa, vaan on jälkikäteen luotua mystiikkaa. Inkeriläisten palautus OLI erikoistapaus, mutta ei kaikissa merkityksissä.
> Tämä keskustelemattomuus näkyy esimerkiksi stalinistien
> varsin täydellisenä kyvyttömyytenä nähdä itseään osana
> laajempaa pelonprosessia.
Mikä keskustelemattomuus? Mitä mekin teemme juuri nyt?
> Ja toisaalta nykysuomalaisten
> laajahko kyvyttömyys ymmärtää Neuvostoliiton sotilassaappaan
> alta vapautuneiden maiden (Puola, Latvia ym) puhetta
> Neuvostosorrosta.
Minusta jotkut suomalaiset olivat ehkä kyvyttömiä ymmärtämään tätä ennen esimerkiksi juuri sitä vuotta 1989. Mutta eivät enää.
> Hiljattain vietetty "vainottujen muistopäivä" ei edelleenkään
> kykene käsittelemään muita kuin sodan hävinnen osapuolen rikoksia.
Tätä minäkin olen ihmetellyt. Minua ottaa päähän jo nyt tämä sodan päättymisestä 60 vuotta -pöllöily. Näyttää siltä, että jälleen ja taas keskitytään yksinomaan fasistien rikoksiin, mutta kun tulee puhe Neuvostoliitosta, sanotaan, että ei pitäisi aina katsoa taaksepäin.
> Mutta takaisin inkeriläisiin. Minä kuulin niistä lapsuudessa
> samalla tavalla kuin kuulin sodan jälkeen Neuvostoliittoon
> viedyistä suomalaisista (kutsutaan niitä vaikkapa
> sotavangeiksi)....
Juuri tällaiset jutut ovat aivan uskomattomia, tällaisista en mukulana osannut edes aavistella. Ja kun osasin, kysyin esimerkiksi tutuilta, jotka aina vastasivat mihin hyvänsä niin että tiedon kyllä sai, mutta tästä he kieltäytyivät puhumasta, siis sanaakaan.
Mutta kun Lauri kirjoittaa, että
> Jos jotakuta kiinnostaa tutustua
> Neuvostoliiton menetelmiin, niin Virossa voi käydä tutkimassa
> kuulustelutuolia, jossa kuuleman mukaan kenet tahansa
> murrettiin yhden yön aikana.
niin sehän tässä onkin juuri se ero, minkä Suomen armeija saksalaisten tuella hoiti, että maata ei miehitetty. Suomessa tällaista ei ollut, vaikka joku ehkä tätäkin pelkäsi.
> Vielä kerran takaisin inkeriläisiin. Suomalaisia on minusta
> turha syyllistää inkeriläisten kohtalosta.
Tästä olen samaa mieltä. Mutta toisaalta ymmärrän senkin häpeän, mikä tästä syntyy. Saahan sitä nykyäänkin kuulla kaikenlaista, että missä sinä olit silloin kun me kamppailimme sen ja sen puolesta. Se, että näkee tällaisen tragedian eikä voi tehdä mitään, sen täytyy olla hirveää.
Hannes Mäntyranta