Kirjoittajan mukaan: Reijonaho Jaana (jaana.reijonaho_miUku_eduskunta.fi)
Päiväys: 22.04.2006 15:59
22.4.2006
Puhe
Vihreän liiton puheenjohtaja Tarja Cronberg Vihreän liiton valtuuskunnan kokouksessa Porissa:
NATO-KUMPPANUUS TEKISI NATO-JÄSENYYDEN TURHAKSI - Jäsenyyden ja kumppanuuden ero on poliittisessa painostuksessa
Mahdollinen Nato-yhteistyön tiivistäminen on lämmittänyt uudelleen myös Nato-keskustelua. Pahimmillaan tämäkin keskustelu vain vahvistaa epäilyjä, jonka mukaan Suomena viedään Naton jäseneksi, mutta sitä ei haluta kertoa kansalle avoimesti. Parhaimmillaan tämä voisi olla jatkuvan Nato-spekulaation päätepiste Rauhantutkijana hämmästelin sitä, kuinka vaikeasti poliitikot puhuivat turvallisuudesta. Yritän nyt pitää sen mielessäni.
Me emme puolueena ole ottanet kantaa Nato-kumppanuuteen, eihän tarjoustakaan ole vielä tehty. Ymmärtäkää tämäkin puheenvuoro keskustelun aloituksena, ei sen lopputulemana. Sotilaallisista poliittisiin turvatakuisiin Nato-jäsenyyden kannattajat haikailevat sotilaallisten turvatakuiden perään. Valitettavasti he hakevat suojaa uhalta, joka käy koko ajan epätodennäköisemmäksi ja etsivät takuita, jotka ovat jatkuvasti heikkenemässä.
Kylmän sodan aikana uhka oli kaikille selvä ja yhtenäinen: Naton ensisijainen tehtävä oli suojata jäsenmaitaan iIdästä tulevilta aseellisilta hyökkäyksiltä. Turvallisuusuhat ovat tänään hyvin erilaiset. Ne liittyvät enemmän terrorismiin, joukkotuhoaseiden leviämiseen, organisoituun rikollisuuteen ja sortuviin tai heikkoihin valtioihin.
Myös Nato on muuttunut. Suurin muutos on se, että Nato ei enää kylmän sodan ajan tavoin valmistaudu idästä tulevaan suurhyökkäykseen, joka käy koko ajan epätodennäköisemmäksi. Nato on muuttamassa jopa sotilasoppiansa. Kollektiivisen puolustuksen artikla säilyy peruskirjassa, mutta se ei enää muodosta puolustussuunnittelun perustaa. Natolla ei toisin sanoen ole minkään näköisiä suunnitelmia Eurooppaan kohdistuvia aseellisia hyökkäyksiä vastaan. Kuten Tukholman rauhantutkimuslaitoksen johtaja Alyson Bailes on monessa yhteydessä todennut, turvatakuut ovat tällä hetkellä ennen kaikkea poliittisia.
Oma näkemykseni on, ettei sotilaallisten turvatakuiden merkitystä ei pidä kasvattaa samaan aikaan kun aseellisen hyökkäyksen todennäköisyys pienenee.
Valitettavasti Suomen poliittinen johto ei ole onnistunut kertomaan kansalaisille Naton uudesta roolista. Tämä koskee yhtä lailla hallitusta kuin presidenttiä. Siksi meillä keskustellaan sellaisen Naton jäsenyydestä, jota ei enää ole.
Eurooppalainen Nato ei ole realismia
Aika ajoin esille nousee esiin ajatus eurooppalaisesta Natosta tai EU:sta Naton eurooppalaisena pylväänä, viimeksi presidenttivaalikamppailussamme, erityisesti kokoomuksen presidenttiehdokas Sauli Niinistö nojasi kampanjaansa puhumalla "eurooppalaisesta Natosta". Onko eurooppalaiselle Natolle tänään minkäänlaisia poliittisia edellytyksiä? Voisiko se toimia USA:n vastavoimana ja rajoittaa USA:n sotilaallisia väliintuloja eri puolilla maailmaa, tänään esimerkiksi Iranissa?
Eurooppalainen Nato voisi muodostua kahdella tavalla. Ensimmäinen on, että Natossa olevat EU-maat toimisivat yhdessä yhteisten periaatteiden mukaisesti ja muodostaisivat eräänlaisen eurooppalaisen blokin Naton sisällä. Tällaiselle eurooppalaiselle yhteistyölle ei kuitenkaan ole tilausta Natossa. Päinvastoin jokainen maa toimii omien kansallisten etujensa pohjalta. Myöskään pitemmällä tähtäimellä tällaiselle poliittiselle yhteistyölle ei tunnu olevan erityisiä edellytyksiä kun ottaa huomioon jäsenmaiden erilaiset suhteet USA:han. Näiden suhteiden kahta ääripäätä edustavat Iso-Britannia ja Ranska.
Toinen mahdollisuus on, että EU:ssa olevat Nato-maat tekisivät turvallisuuspolitiikassa yhteistyötä, pitäisivät yhteyttä Natoon ja muodostaisivat näin Nato-pylvään EU:n sisään. Naton ja EU:n välinen yhteistyö toimii tänään kuitenkin erittäin huonosti. Tähän on poliittiset syynsä. Nato-jäsenistä Turkki sabotoi yhteistyötä, koska ei halua istua Kyproksen kanssa saman pöydän ääressä. EU:n puolelta yhteistyötä jarruttaa Ranska, joka ajaa EU:n itsenäistä turvallisuuspolitiikkaa vastavoimana USA:n ylivallalle.
Voisiko tämä poliittinen solmu joskus avautua? Käsitykseni mukaan se on mahdollista ainoastaan siinä tilanteessa, että Ranskan näkemys Euroopasta muuttuisi ja että Turkista hyvin nopeasti tulisi EU:n jäsen. Kumpaankaan ei tällä hetkellä ole poliittisia edellytyksiä. Eurooppalainen Nato jää siis parhaassa tapauksessa tutkijoiden ajatusharjoitukseksi - ja yhden presidenttiehdokkaan epätoivoiseksi yritykseksi sumentaa Nato-keskustelua.
Minusta turvallisuuspolitiikkaa on tehtävä poliittiset realiteetit huomioiden, eikä eurooppalainen Nato sitä ole.
Kumppanuuden mahdollisuus
Nato siirtää toiminnan painopistettä globaaliin toimintaan ja uusia uhkia vastaan. Siitä näyttää tulevan nk. operaatiovetoinen organisaatio. Alueellisesta puolustuksesta ja laajoista joukoista luovutaan ja tilalle rakennetaan uusia nopeasti liikuteltavia joukkoja.
Suomi on Nato-rauhankumppani yhdessä 26 muun maan kanssa. Kumppanuus oli aikoinaan Naton vastaus Itä-Euroopan maille, joille ei haluttu sanoa ”ei”. Siitä muodostui vähitellen Nato-jäsenyyden odotushuone, mikä rooli on sekin jo käytännössä toteutunut.
Kumppanuus on kuitenkin löytämässä uusia muotoja. USA on ehdottanut epävirallisessa aivoriihessä uudentyyppisen kumppanuusohjelman perustamista. Kumppanuutta ei tarjottaisi ainoastaan Euroopalle ja Euroopan lähellä oleville maille, vaan se olisi aidosti maailmanlaajuista. Mukaan tulisivat mm. Australia ja Japani. Valintakriteeri olisi, että maat olisivat aktiivisia turvallisuuden tuottajia ja että maat ovat erikoistuneita kriisinhallintaan. Maat olisivat jäsenyyden ulkopuolella, mutta aktiivisia partnereita globaalissa taistelussa esimerkiksi terrorismia vastaan.
Kumppanuuden arviointia
Mikä tässä tilanteessa olisi Suomelle paras ratkaisu? Suomi on profiloitunut maailmalla osaavana rauhanturvamaana, olemme osallistuneet rauhanturvaoperaatioihin niin YK:n, EU:n kuin Natonkin joukoissa. Suomalaista kokemusta arvostetaan ja se on myös oman käsitykseni mukaan vähemmän sotilaallista ja enemmän yhteiskuntaa rakentavaa kuin monen muun maan.
Kumppanuutta arvioidessani lähtökohtanani on ajatus, että kansainvälisellä yhteisöllä – ja Suomella sen osana – on vastuu kansainvälisestä turvallisuudesta.
Tulevaisuudessa kriisinhallinnan merkitys näyttää vain kasvavan, sillä sodat ovat muuttaneet muotoaan. Ne eivät enää ole taistelua kahden armeijan välillä, joista toinen jossakin vaiheessa voittaa ja sota loppuu. Päinvastoin, elämme tällä hetkellä jatkuvien sotien aikakautta.
En kuitenkaan pidä ajatuksesta, että tulevaisuuden kriisinhallinta olisi voimakkaasti Nato-vetoista. Natolla ei ole samanlaista siviilikriisinhallinnan perinteitä tai edes kapasiteettia kuin Euroopan unionilla. Unionin kriisinhallintatyö on paljon kokonaisvaltaisempaa; siihen kuuluu niin poliisit kuin oikeuslaitoksen vahvistaminen. Nato-kumppanuus on nähtävä unionin kriisinhallintatyötä täydentävänä, ei sitä korvaavana.
Toisaalta kumppanimaana olisimme mukana suunnittelemassa niitä operaatioita, joihin itse osallistumme. Tämä on painava argumentti kumppanuuden puolesta. Haluan kuitenkin vetää selvän rajan kumppanuuden ja jäsenyyden välille.
On huomattava, että toteutuessaan kumppanuus tarkoittaisi kriisinhallinnan resurssien lisäämistä. Me emme halua, että puolustusbudjettia kasvatetaan, joten painopistettä tulisi siirtää asevelvollisuusarmeijasta kriisinhallintaan. Käytännössä tämä tarkoittaisi askelta kohti valikoivampaa asevelvollisuutta.
Kumppanuuden ja jäsenyyden ero
Missä sitten kulkee jäsenyyden ja kumppanuuden ero? Joidenkin mielestä jo tekninen yhteensopivuus on ongelmallista. Minusta se ei sitä ole. Päinvastoin teknisestä yhteensopivuudesta on hyötyä myös meille. Sen kautta pystymme kehittämään omaa teknistä tietotaitoamme ja osaamistamme.
Kumppanuuden ja jäsenyyden ero on poliittisessa painostuksessa. Nato-jäsenmaat tekevät päätöksen yksimielisyyden vallitessa. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että USA tekee esityksiä ja muut osallistuvat nyökkäillen Teoriassa yksikin maa voi estää päätöksenteon, mutta käytännössä se on harvinaista.
Kumppanimaana Suomi voisi kuitenkin säilyttää itsenäisen päätöksenteon ja poliittisen liikkumavaran. Sotilaallisen kriisinhallintalain mukaan kaikki operaatiot, joilla ei ole YK:n hyväksyntää, tulee käsitellä eduskunnassa. Tämä turvaa sen, että meillä on aina viimekätinen oikeus tulkita sitä, milloin ihmisoikeusrikkomukset ovat niin vakavia, että niitä pitää puolustaa asein, vaikka siihen ei olisi YK:n valtakirjaa.
On tärkeää, että Suomi pystyy itse arvioimaan joka tilanteessa, mihin operaatioon osallistutaan ja mihin ei. Nato-jäsenyyden ulkopuolella ei myöskään ole riskiä, että joutuisi maksamaan yhteisiä kuluja operaatioista, joihin ei halua osallistua tai joihin suhtautuu kriittisesti.
Katson, että osallistuminen Naton mahdolliseen uuteen rauhankumppanuuteen ei veisi Suomea Naton jäseneksi, vaan olisi nimenomaan vaihtoehto jäsenyydelle. Jos pääsisimme mukaan vaikuttamaan operaatioihin, ei meillä enää olisi perusteltua syytä hakea Nato-jäsenyyttä ja voisimme lopettaa ikuisena jatkuvan Nato-keskustelun tältä erää.
Monet kansanedustajat ovat viime päivinä vaatineet hallitukselta Nato-selvitystä. Tuen ajatusta. Ehkä sitten pääsemme keskustelemaan Natosta sellaisena kuin se tänään on. Ja selvityksestä käytävä keskustelu kirkastaisi myös kansalaisille Nato-kysymystä.
Suomelle Venäjä-strategia
Nato-selvityksen lisäksi tarvitsemme myös kunnollisen Venäjä-strategian. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on väistämättömässä yhteydessä Venäjän tilanteeseen. Maantieteelle emme mahda mitään, vaikka uhkat ovatkin muuttuneet eikä aseellisen hyökkäyksen riskiä EU-maan alueelle tänä päivänä käytännöllisesti katsoen ole. Tästä huolimatta Suomen ja Venäjän suhteita on tarkasteltava kokonaisuutena Suomen strategisesta näkökulmasta lähtien.
Vanhasen hallituksen aikana hallitus on toisaalta piiloutunut EU:n selän taakse ja todennut, että Suomella ei ole erillistä Venäjä-strategiaa, vaan Suomi seuraa EU:n vanavedessä. Käytännön yhteistyötä toteutetaan enemmänkin yksittäisten toimenpiteiden kuin kokonaisvaltaisen strategian pohjalta. Eräänä tällaisena yksittäisenä hankkeena pidän ajankohtaista merikaapeli-hanketta. Nyt tuntuu siltä, että sitä käsitellään "yksittäisenä kaupallisena hankkeena", kun sen vaikutukset pitäisi ilman muuta arvioida laajasti, mm. siltä kannalta miten kaapeli vaikuttaa kotimaiseen uusiutuvan energian tuotantoon ja Suomen energiaturvallisuuteen.
Maalle joka on Venäjän naapuri ja jossa nimenomaan Venäjä koetaan suureksi uhkaksi, ei tämä suinkaan voi olla riittävä lähtökohta. Suomen on vihdoin normalisoitava suhteensa Venäjään.
Parhaillaan kokoontuu keskustan puoluevaltuusto, jonka myös toivon käyvän meidän tapaan ajankohtaiskeskustelua Natosta. Haastankin pääministeri Matti Vanhasen johtaman hallituksen: Suomi tarvitseekin kokonaisvaltaisen Venäjä-strategian, jossa käydään läpi niin turvallisuusriskit, energiaturvallisuus, ihmisoikeuskysymykset, kulttuuri- ja sosiaaliyhteistyö, raja-alueyhteistyö sekä talous ja kauppa.
Myöskään Natosta ei voida puhua kunnolla ilman perusteellista turvallisuusanalyysiä Venäjästä. Siksi Nato-selvityksen osaksi on laadittava avoin ja ajantasainen selvitys siitä, millaisena uhkana Venäjää pidetään. Suomessakin pitäisi jo viimein tajuta se, että kylmän sodan aika on ohitse.
Lisätietoja:
Tarja Cronberg
gsm 050 511 3009