— Suvi Reijonen

Erkki Pulliaisen pitämä ryhmäpuheenvuoro maaseutupoliittisen ohjelman lähetekeskustelussa

ARVOISA PUHEMIES!

Tutustuminen valtioneuvoston maaseutupoliittiseen selontekoon on kuin tunkeutuisi kutsutta toisen kotiin. Näkymän ja kuuluman sisältö ja henki ovat yhden kansanliikkeeksi itseään kutsuvan näkemyssuunnan luomusta, jota tämä näkemyssuunta itse esittelee. Kun vieras ei ole historian saatossa pystynyt – ehkä kuitenkin yritettyään – millään tavoin vaikuttamaan arvioitavaan, tuntee aitoa arkuutta kun näin pitäisi kansakunnan edun nimissä tehdä. Nyt teen sen vihreän eduskuntaryhmän puolesta olematta vieraskorea.

Selonteon aikajänne on aivan liian lyhyt, ehkä se on sopiva maaseutupolitiikan yhteistyöryhmälle, jonka esittelyyn on käytetty neljännes sivumäärästä, mutta maaseudulle tehtävien tuotannollisten investointien järkevyyden tarkastelussa minimisuunnittelujakso on kymmenen vuoden sijasta 30 vuotta. Maatalouden sukupolvenvaihdoksetkin on rakennettu tällä sihdillä. Metsätaloudessa kiertoaika on puupeltotaloudessa minimissään parhaimmilla Etelä-Suomen kasvualustoilla kaksi kertaa tämä eli kuusi vuosikymmentä.

Näillä aikamäärillä on merkitystä. Veden ohella pelto ja metsä ovat maaseudun olennaisimmat elementit myös elannon tarjoamisen mielessä. Maaseutupolitiikka on toki hyvin paljon muutakin kuin maa- ja metsätaloutta, mutta ihmisen eliölajina perusekologian kannalta ruoka ja suoja saavat raakaöljykauden hiipuessa rajoittavina tekijöinä ylivertaisen aseman. Näillä pohjoisilla leveyksillä keskeinen osa suojaa on uusiutuva energia. Sen tuottamisessa maaseutu on oleva avainasemassa. Kysymyshän on nimenomaan suunnitelmallisesta maankäytöstä, jossa otetaan perinteisen maa- ja metsätaloushyödyn ohella myös näkymä ja kuuluma huomioon. Näillä arvostuksilla on mitä suurin merkitys.

Maankäytön merkitys tulee korostetusti esiin ottamalla huomioon, että niin maa- kuin metsätaloudenkin pitää - ei niin kaukaisessa tulevaisuudessa - itse tuottaa käyttämänsä energia. Peltotaloudessa näin oli vielä 1950-luvulla. Tuolta ajalta meillä on tähän tarkoitukseen raivattuna ja kunnossa puoli miljoonaa peltohehtaaria. Näitä hehtaareita on viime vuosina ehditty jo palauttaa energiantuotantoon 10 – 14 vuoden tuotanto-odotuksella ruokohelpiviljelminä, mutta poukkoilevan maatalouspolitiikan takia vain kahden – kolmen sadonkorjuun jälkeen näitä kasvustoja ollaan nyt kyntämässä nurin. Tässä ei ole mitään järkeä, ei lyhyellä eikä pitkällä tähtäyksellä. Taloudellisesti tämä on suorastaan mieletöntä.

Yhtä mieletöntä tapahtuu juuri nyt metsäpuolella. Jotkut tahot ajavat sitä, että maanmuokkaus tehtäisiin pakolliseksi metsänomistajille hakkuiden yhteydessä. Tarkasteltavana olevassa selonteossa keskeisellä sijalla maaseutupolitiikan painopisteissä on kuitenkin maaseutumatkailu. Voidaan perustellusti kysyä, kuka ulkokuntalainen tulee katsomaan avohakattuja alueita, jotka systemaattisesti on koneellisesti muokattu. Lyhyt vastaus on, että ei kukaan. Tälle metsämaapohjan muokkaukselle ei ole myöskään tieteellisiä perusteita. Päinvastoin vaihtoehtona nykyiselle, lähinnä metsäteknologisin perustein aikanaan luodulle avohakkuukulttuurille, on niin sanotun jatkuvan kasvatuksen korjuuteknisesti toimiva sovellus, jossa metsään jätetään riittävä määrä lahopuuta. Puuntuotollisesti näillä kahdella menetelmällä ei ole suuria eroja, mutta jälkimmäinen on monikäytöllisyyden puolesta maaseutupoliittisesti ylivertainen. Tärkeää on myös, ettei maaperän ravinteita päästetä huuhtoutumaan vesistöihin. Tämä vaatimus koskee myös peltotaloutta. Ravinnekierto- ja energiatalouden perusteilla maaseudulla pitääkin siirtyä laaja-alaisesti biokaasutuotantoon. Maatilatalouden perustuotantorakenteeseen tulee kuulua maatalouden ja metsätalouden rinnalla järjestelmällisesti myös energiatuotanto. Tavoitetaso on selvä: maaseudun pitää olla energiataloudessaan selvästi nettomyyjä.

Kun maaseutu tuottaa yli oman käyttönsä verran energiaa ja kierrättää ravinteita, sen energiatalous on riippumaton muun maailman energiatuotannosta ja sen energian hinnoittelusta. Tämä on valtava elinkeinopoliittinen etu ja valtti. Sitä maaseutu toisaalta myös tarvitsee, sillä maa-, metsä- ja energiatalouden rinnalla maaseutu tarvitsee muita elinkeinoja. Ruotsi sai aikanaan karvaasti kokea, ettei suurtilajärjestelmä toimikaan kuvitellulla tavalla. Koko synkkyys kärjistyi siinä, että suurtilallisten lapsille ei riittänyt koulukavereita, eikä kuntien kannattanut pitää koulua ja muuta peruspalveluinfrarakennetta muutamaa asukasta ja heidän koulukastaan varten. Näin on Suomessakin. Maaseutu ja koko suomalainen yhteiskunta tarvitsee maaltamuuton sijasta maallemuuttoa.

Kun otetaan huomioon se, mihin kansalaisemme ovat taajamissa ja kaupungeissa tottuneet, he eivät katso voivansa ”elää” ilman nettiä ja vuorovaikutteisia TV-palveluita. Laajakaistayhteydet ovat tulleet näin arvoon arvaamattomaan. Tämä tajuttiin Ruotsissa, joka otti jo alkuvaiheessa keskeisen rahoitusvastuun valtiolle. Suomi on uskonut tässäkin Joulupukkiin, mikä sinänsä on luontevaa, sillä Joulupukkihan kuuluu syrjäisimmän maaseutumme asukkaisiin. Nyt valtioneuvosto on joutunut - operaattoreiden osoittauduttua varsin epäluotettaviksi yhteistyökumppaneiksi – ottamaan asiassa kollektiivista vastuuta. Lupaus nopeista 100 Mt:n tiedonsiirtoyhteyksistä koko maahan olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten. Edellä kuvattujen energia-asioiden rinnalla tämä on merkittävin ja kiireellisin valtion tehtävä. Energiapuolellahan ensi työnä riittää se, että maaseudulla tuotetulle sähkölle tulee räätälöidysti syöttötariffi.

Finanssikriisin ja sen seurauksena talouskriisin suuria voittajia on suomalainen maaseutu, jos löytyy hitunenkin aivokapasiteettia ymmärtämään, missä maapallolla nyt mennään. Uusliberalistinen hurlumheiaikajakso on historiaa. 

Jaa sivu: