— Suvi Reijonen

Oikeusministeri Tuija Braxin puheenvuoro Vihreiden Maanpuolustus 2.0 -seminaarissa

Sodan kansainväliset pelisäännöt

Jos elokuva on yhteiskunnan peili, maailma näyttää muuttuneen. Parhaillaan Venäjällä kohistaan toisesta maailmansodasta kertovasta elokuvasta “Auringon polttama 2”. Alkuvuonna Irakin sotaa käsittelevä “The Hurt Locker” kahmi useita Oscar-palkintoja, joukossa paras elokuva. Se kuvaa nykyaikaista sodankäyntiä, jossa rintamalinjoja ei juuri ole ja jossa suurimpia kärsijöitä ovat siviilit.

Yhteisenä teemana näillä kahdessa nykyisissä suurvalloissa tehdyillä elokuvilla ja monilla muilla suosituilla elokuvilla on sodankäynti sen monissa muodoissaan. Tällaisia viime vuosina valkokankaalle tulleita elokuvia yhdistää toinenkin tekijä. Muutama vuosikymmenen sitten tehtyinä kyseiset elokuvat olisivat olleet tyystin toisen tyyppiset. Sodankäyntiä olisi esitetty sankarillisena toimintana, jossa urheat asepukuiset miehet käyvät toistensa kimppuun “rehdissä hengessä”. Nykyisissä elokuvissa sen sijaan pyritään kuvaamaan sodankäynnin arkea näyttämällä, miten se kohdistuu siviileihin, haavoittuneisiin ja sotavankeihin. Lyhyesti sanottuna, niissä kuvataan myös, miten sodankäynnin kansainvälisiä pelisääntöjä rikotaan.

Elokuvat osoittavat omalla tavallaan, että ajatusmallimme on muuttunut. Onhan sotarikoksia tehty yhtä kauan kuin on sodittu. Koska lähtökohtaisesti niissä on kyse vahvemman tekemistä rikoksista heikompaa osapuolta vastaan (siviilit, haavoittuneet, aseista riisutut, sotavangit) ja ne tapahtuvat tilanteessa, jossa ei ole toimivaa rikosoikeusjärjestelmää, ne ovat käytännössä aina olleet oikeuden ulottumattomissa. Tällaisessa tilanteessa ajatuskin sodankäynnin pelisäännöistä saattaa tuntua mielettömältä.

Toisen maailmansodan aikaiset julmuudet johtivat kuitenkin siihen, että voittajavaltioiden johdolla ryhdyttiin tarkemmin määrittelemään sotarikosten ja ihmisyyttä vastaan tehtyjen rikosten käsiteitä, alkaen Nürnbergin ja Tokion oikeudenkäynneissä. Vuonna 1948 hyväksyttiin kansanmurhaa koskeva yleissopimus ja vuosi myöhemmin Geneven yleissopimuksia, joita täydennettiin vuoden 1977 lisäpöytäkirjoilla. Jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen, vuonna 1925 hyväksytty Geneven pöytäkirja kielsi kemiallisen ja biologisen sodankäynnin. Määritelmät täsmennettiin vuoden 1972 biologisia aseita koskevassa yleissopimuksessa ja vuoden 1993 kemiallisia aseita koskevassa yleissopimuksessa

Sotarikokset ovat sotaa koskevien yleissopimusten määräysten ja tavanomaisen kansainvälisen oikeuden vakavia loukkauksia. Ne ovat siis kansainvälisen humanitäärisen oikeuden vakavia loukkauksia. Sotarikosten määrittelyssä on kolme pääasiallista oikeuslähdettä:

- Haagin sopimukset, jotka määrittelevät, kuka on sotakäyvä osapuoli, minkälaista sodankäyntikeinoa saa käyttää ja miten saa kohdella siviilejä, haavoittuneita, sairastuneita ja sotavankeja,

- Geneven sopimukset, jotka määrittelevät tarkemmin, miten siviilejä, haavoittuneita, sairastuneita ja sotavankeja saa kohdella,

- oikeuskäytäntö, jossa viime vuosina on ryhdytty määrittelemään sotarikoksia muissakin kuin kansainvälisissä selkkauksissa.

Esimerkkejä sotarikoksista ovat kiduttaminen tai epäinhimillinen kohtelu, sotavangin pakottaminen palvelemaan vihollisjoukoissa, panttivankien ottaminen, siviilien käyttäminen ihmiskilpenä, lapsisotilaiden käyttäminen, sotatoimien suuntaaminen siviilejä, humanitäärisiä työntekijöitä tai YK:n rauhanturvajoukkoja vastaan, sekä sotatoimiin liittyvä väkisinmakaaminen, seksuaalinen orjuus, pakottaminen prostituutioon sekä pakottaminen raskauteen.

Kun eräät vakavat rikokset kuten murha, orjuuttaminen, pakkosiirrot, kiduttaminen ja seksuaalinen väkivalta ovat osaa laajempaa tai systemaattista hyökkäystä siviiliväestöä vastaan ja niiden takana tai suojelijana ovat valtaa pitävät, puhutaan rikoksista ihmisyyttä vastaan. Selkeätä rajaa sotarikosten ja ihmisyyttä vastaan tehtyjen rikosten välillä ei ole ja usein niitä esiintyy rinnakkain. Laajamittaiset sotarikokset voivat samalla täyttää ihmisyyttä vastaan tehtyjen rikosten tunnusmerkistön.

Suomen rikoslaissa sotarikokset ja rikokset ihmisyyttä vastaan määritellään rikoslain 11. luvussa: sodankäyntirikoksen eri asteet, ihmisoikeuksien loukkaaminen poikkeuksellisissa oloissa, joukkotuhonta sekä kemialliseen ja biologiseen aseeseen liittyvät rikokset.

Olemme siis saneet pelisääntöjä, mutta ovatko tekijät – kuten ennenkin – edelleen oikeuden ulottumattomissa? Siinä suhteessa on tapahtunut toinenkin merkittävä muutos. Ministeri Rehnin käsittelemä Balkanin sota on hyvä esimerkki. Sodan jälkeen YK perusti Haagiin kansainvälinen rikostuomioistuin, jossa käsitellään entisen Jugoslavian alueella tapahtuneita sodanaikaisia rikoksia, niin serbien, kroatien kuin muslimien puolella. YK on perustanut toisenkin sotarikostuomioistuin tutkimaan Ruandassa tapahtuneita tekoja. Erillisiä tribunaaleja on olemassa Sierra Leonea, Kamputseaa ja Itä-Timoria varten.

Ehkä vielä merkittävämpää on, että kansainvälinen yhteisö on perustanut pysyvän toimielimen, Kansainvälisen rikostuomioistuimen. Sen peruskirjan 7. ja 8 artiklassa määritellään ihmisyyttä vastaan tehtyjä rikoksia sekä sotarikoksia. Sen ensimmäiset tapaukset koskivat Kongossa tapahtuneita rikoksia, mm. lapsisotilaiden käyttöä, seksuaalista orjuutta sekä YK:n rauhanturvaajien surmaamista. Sen lisäksi ICC tutkii parhaillaan sotarikoksia ja ihmisyyttä vastaan tehtyjä rikoksia kolmessa muussa afrikkalaisessa maassa: Ugandassa, Keski-Afrikan tasavallassa ja Sudanissa.

Auringon polttama 2 –elokuva muistuttaa meitä toisen maailmansodan aiheuttamista hirveistä tuhoista, joita on käsitelty myös kansallisissa ja kansainvälisissä tuomioistuimissa. Sodankäynnille on kehitetty sääntöjä, ja sääntöjä rikkojia on pyritty saamaan edesvastuuseen.

“The Hurt Locker” ja terrorismin vastainen sota laajemmin taas viittaa moniin ongelmiin, joita on vielä ratkaisematta. Niin amerikkalaiset kuin venäläiset ovat huomanneet, että sodan pelisäännöt ovat muuttuneet eräässä ratkaisevassa mielessä. Vastapuoli ei välttämättä käytä asepukua eikä rintamalinjoja juuri ole. Joudutaan esimerkiksi Irakissa, Afganistanissa, Pakistanissa ja Tsetseniassa ottamaan kantaa aivan uusiin oikeudellisiin ongelmiin, kuten esimerkiksi:

- sotilaiden suojaksi kehitetty teknologia muuttaa sodankäynnin luonteen. Mikä on valtion vastuu, kun puutteellisen tiedustelun johdosta miehittämättömästä lentokoneesta ammuttu ohjus tuhoaa autosaattueen, jossa on runsaasti ulkopuolisia siviilejä?

- Blackwaterin tapauksessa terrorisminvastainen sota on jossain määrin “ulkoistettu”. Mikä on valtion vastuu, kun turvallisuuspalveluista vastaava yhtiö tappaa siviilejä?

- mikä on valtion vastuu, jos se sallii joukkojensa ampua terrorismista epäiltyä henkilöä sen sijaan, että häntä olisi voitu pidättää ja saattaa tuomioistuimen eteen?

- mikä on valtion vastuu, jos se sallii joukkojensa ampua terrorismin tukemisesta epäiltyä henkilöä? (esim. Anwar al-Awlakin tapaus)

Sota on julmaa, emmekä ole onnistuneet kirkasotsaisista yrityksistä huolimatta vähentämään sen esiintymistä. Jossain määrin voimme kuitenkin nähdä toiveita kehityksessä. Kansainvälinen humanitaarinen oikeus pyrkii kehittämään pelisäännöt, jotka koskevat ei ainoastaan kansainvälisiä selkkauksia vaan myös muita selkkauksia. Muun muassa Slobodan Milosevicin ja Saddam Husseinin kohtalo osoittaa, että myös lähes rajatonta valtaa käyttävät diktatuurit voidaan aikanaan saattaa oikeuden eteen – vaikkakin kansainvälinen yhteisö tuntuu reagoivan hyvin hitaasti ja varovaisesti, kuten nykyisin Darfurin tapaus osoittaa. Jopa suurvallat joutuvat alistumaan kansainvälisen suurennuslasin alle, kun sotilaallista voimaa käytetään, niin maan sisällä kuin kansainvälisesti.

Jaa sivu: