— Marja Honkonen

Tarja Cronberg: Puhe Vihreiden puoluekokoukselle 25.5.2013

Hyvät ystävät,

Kriisistä kriisiin. Tähän voisi tiivistää parinkin viime vuoden kansainväliset uutiset. Tämä pätee paitsi talouteen myös ulkopolitiikkaan. Konfliktit ovat seuranneet toisiaan. Nimet Mali, Syyria, Pohjois-Korea, Afganistan ja Irak vain vaihtuvat otsikoissa.

Euroopassa sekä arabikevät ja sen jälkiseuraukset että muut kuluneen vuoden konfliktit ja kriisit ovat osoittaneet puolustuskysymysten ajankohtaisuuden: Ranska reagoi Malin kriisiin, kun Euroopassa päätöksiä ei ehditty tehdä ajoissa. Syyrian tilanteessa Euroopalta puuttuu selkeä yhteinen näkemys esimerkiksi aseviennistä. Afganistanin tilanne on muuttumassa radikaalisti, kun kansainväliset joukot ovat poistumassa maasta. Pohjois-Korean ja Iranin ydinuhka vaatisivat jatkuvasti EU:lta yhteistä linjaa siitä, miten nämä uhkat voitaisiin parhaiten minimoida.

EU-huippukokouksessa joulukuussa 2013 käsitellään ensimmäisen kerran yhteistä turvallisuutta ja puolustusta sitten vuoden 2008, vaikka yhteisestä turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta EU:ssa sovittiin Lissabonin sopimuksessa jo 2009. Viiden vuoden tauko on näissä asioissa järkyttävän pitkä. Siksi, vaikka joulukuuhun on vielä matkaa, puolustukseen ja yhteiseen turvallisuuteen liittyvät kysymykset ovat EU:ssa keskustelun alla jo nyt.

Toivon että myös Suomessa käydään kesän ja syksyn aikana keskustelua Euroopan puolustukseen liittyvistä kysymyksistä. Tällä en tarkoita ainoastaan EU:n yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa vaan nimenomaan Euroopan puolustusta, joihin liittyvät myös kysymykset Natosta ja kansallisista ratkaisuista.

ENEMMÄN VÄHEMMÄSTÄ

Euroopan geopolittinen tilanne on tällä hetkellä erittäin erikoinen. Itse asiassa, turvallisuuden ja geopolitiikan näkökulmasta tilanne on poikkeuksellisin sitten toisen maailmansodan.

Merkittävin syy tähän on se, että USA on vetäytymässä pois Euroopasta ja kääntämässä sen sijaan katseensa Tyynelle valtamerelle. Ranskan puolustusministeri Jeans-Yves Drian puhui juuri viime maanantaina parlamentin puolustuksen - ja turvallisuuden alivaliokunnassa, jonka jäsen olen. Hänen mukaansa USA:n strategian muuttuminen Tyynimeri ja Aasia –painotteisemmaksi oli yksi pääsyistä siihen, että Ranska on juuri päivittänyt oman puolustusstrategiansa.

Yhdysvaltojen vetäytyminen merkitsee myös sitä, että Naton rooli Euroopan puolustuksessa on voimakkaasti muuttumassa. Tällä hetkellä Euroopassa vallitsee puolustuksen suhteen eräänlainen avoin tila. Politiikassa mikään tila ei kuitenkaan säily tyhjänä pitkään. Jos haluamme olla mukana vaikuttamassa Euroopan puolustuksen ja turvallisuuden tulevaisuuteen, se on tehtävä nyt!

Kansallisvaltioiden tekemistä puolustusleikkauksista huolimatta EU:lla on yhdessä myös valtava määrä resursseja: Euroopan unionilla on maailman toiseksi suurin armeija: 1,6 miljoonaa sotilasta, kun esimerkiksi Yhdysvalloilla on 1,4 miljoonaa. EU-maat käyttävät yhteensä 180 miljardia euroa puolustukseen vuosittain. Se on tosin vain 1/3 USA:n budjetista, mutta suunnilleen yhtä suuri kuin Kiinan, Japanin ja Venäjän puolustusbudjetit yhteensä. Kyse on vain siitä, miten näitä voimavaroja voitaisiin käyttää yhdessä ja mihin ne suunnataan. Ranskan puolustusministerin Jeans-Yves Drianin [Zansivs Drian] sanoin: ”tarvittaisiin vain hiukan poliittista tahtoa”.

Vihreät on ajanut voimakkaasti puolustusmenojen leikkaamista sekä Suomessa että kansainvälisesti. Nyt olemme sillä tavalla onnellisessa tilanteessa, että meillä on konkreettisia tapoja sekä lisätä Euroopan turvallisuutta että leikata puolustuskuluja.

Yksi ratkaisu tähän on niin sanottu Pooling and sharing, eli sotilaallisten suorituskykyjen yhteiskäyttö ja jakaminen.

Tämä on yksi pääaiheista, joista puolustusministerit kokoontuvat keskustelemaan joulukuusta. Vaikka määritelmä taipuu suomeksi huonosti, sen sisältö on suhteellisen yksinkertainen. Käytännössä kyse on siitä, että resursseja (laitteita, huoltokoneistoa jne) voitaisiin käyttää paremmin yhdessä. Seuraavan 10 vuoden aikana Eurooppaan on tarkoitus tilalta esimerkiksi 20 eri mallin panssarivaunuja, mikä on aivan järjetöntä. Samoin Euroopan armeijoilla on 7 eri tyyppiä taisteluhelikoptereita.

Tällä hetkellä Nato (ja Yhdysvallat) painostavat Euroopan maita panostamaan kaksi prosenttia bruttokansantuotteestaan puolustukseen. Tämä tavoite toteutuu vain Ranskassa ja Britanniassa. Kaksi prosenttia on paljon erityisesti talousvaikeuksien kanssa kamppaileville euroalueen jäsenille. Mikään maa ei tänä päivänä (onneksi) halua lisätä puolustusmenojaan, päinvastoin, puolustus on se, mistä tällä hetkellä leikataan.

Eli kun aikaisemmin USA määräsi Naton päätökset ja toivoi että maat yksimielisesti asettuisivat niiden taakse, tänä päivänä kysytään, miten eurooppalaiset Nato-maat pystyvät yhdessä tekemän päätöksiä.

Tässä tilanteessa on relevanttia kysyä, mihin puolustusrahoja kannattaa käyttää. Eikö Eurooppa sittenkin olisi parempi kohde kuin Nato?

En väitä, että ratkaisu olisi yksinkertainen. Monet maat ovat jo kokeilleet yhteistyötä puolustuksen parissa, ongelmana on kuitenkin se, että maiden väliltä puuttuu LUOTTAMUS. Miten voidaan taata, että yhteiset resurssit ovat käytössä tarvittaessa.

Käytännössä kaikki EU-maat kamppailevat puolustuksen järjestämisen ja puolustusmäärärahojen supistusten kanssa. Ongelmat ovat samoja, mutta ratkaisuja etsitään yksin. On EU:n näkökulmastakin epäloogista, että tältä keskustelulta puuttuu uskottava foorumi. Yksi joulukuinen huippukokous ei korvaa sitä.

Pohjoismaat ovat kuitenkin positiivinen poikkeus ja ne voisivat jopa näyttää esimerkkiä muulle Euroopalle. Pohjoismaiden välillä on juuri sitä luottamusta, joka Euroopan tasolla puuttuu. Suomella, Ruotsilla ja Norjalla on esimerkiksi yhteinen pohjoismainen taisteluosasto. Lisäksi yhteisharjoitusten ja yhteishankintojen määrää ollaan lisäämässä.

Siis kertauksena: Euroopan turvallisuutta voidaan yhteistyön avulla lisätä samalla kun vähennetään puolustusmenoja.

KOKONAISTURVALLISUUTEEN, MUTTA KENEN KANSSA

Toinen Vihreä tavoite, jota kohti juuri nyt on oikea aika pyrkiä, on siviilikriisinhallintaan panostaminen sotilaallisen voiman sijasta. Vihreiden Euroopan Unionin peruskorjausohjelman mukaan EU:n siviilikriisinhallinnan voimavarojen on oltava vähintään yhtä suuret kuin sotilaallisen kriisinhallinnan.

Miksi tätä kannattaa aktiivisesti tavoitella juuri nyt?

Tulevaisuuden suurimmat turvallisuusuhat Euroopassa eivät liity sotilaallisen iskun mahdollisuuksiin, vaan uhat ovat moniulotteisempia kuten kyberturvallisuus ja laajamittaisen syrjäytymisen aiheuttama yhteiskuntarauhan rikkoutuminen. Tästä saatiin tuore esimerkki viime viikonloppuna, kun Tukholman Husbyssa puhkesi lähiömellakka. Samanlaisia välikohtauksia on ollut Britanniassa, Ranskassa, Espanjassa ja muualla.

Toisin sanoen tulevaisuuden uhat liittyvät siviilikriisinhallintaan. Siviilikriisihallinnan kehittämisessä eurooppalaisen yhteistyön mahdollisuudet ovat selvästi paremmat kuin Naton. Sotilasorganisaatiota on vaikea kääntää kohti siviilikriisinhallintaa, mutta Euroopalla on osaamista juuri tällä puolella. Sillä on jo olemassa siihen tarvittavat työkalut, ennen kaikkea kehitysapua, humanitaarinen apu sekä poliisi- ja oikeusvaltioyhteistyö.

Kriisinhallinta määritellään ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa keskeiseksi osaksi Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ja Suomella on siinä vahvaa osaamista myös EU:n tasolle vietäväksi.

EU:ssa ongelmana on toistaiseksi ollut, että siviilikriisinhallinnalle ei ole löytynyt omaa paikkaa. Esimerkiksi EU:n ulkopolitiikkaa hoitavassa ulkosuhdehallinnossa kriisinhallintakysymys ei erityisesti nouse esiin. On kuitenkin selvää, että sekä EU-maat että sen ulkopuoliset maat odottavat EU:lta nykytilanteessa juuri siviilikriisinhallintaosaamista. Siviilikriisinhallintaa EU:ssa olisi helppo edistää, kunhan sille saadaan oma ”laatikko”. Suomella ja EU:lla on tässä iso yhteinen intressi, mikä toivottavasti nousee vahvasti esiin ennen huippukokousta.

Eurooppalaisessa puolustusyhteistyössä siviilikriisinhallinta ja sotilaallinen puolustus voisivat kulkea käsi kädessä niin, että kokonaisvaltainen näkemys tilanteista säilyisi paremmin kuin pitämällä nämä kaksi koko ajan täysin erillään. Tällaisen ajattelun seuraukset näemme nyt Afganistanissa, kun sotilaat ovat poistumassa, mutta maa on kaikkea muuta kuin turvallinen. Sama kehitys on nähtävissä Irakissa. Eurooppalaisessa mallissa siviilikriisinhallinta ja sotilaalliset toimet voitaisiin pitää kentällä ja rakenteissa erillään, mutta säilyttää rakenteet siviilien alaisuudessa. Näin pystytän vastaaman paremmin nykyisiin uhkiin, jotka oat yhä useammin sisäisiä levottomuuksia kun valtioiden välisiä sotia.

Naton kautta samaan olisi mahdotonta päästä.

Tässä kohdassa itsestään selvä kysymys kuuluu, eivätkö EU ja Nato voisivat tehdä puolustuskysymyksissä yhteistyötä.

Vastaus on, että en usko. Juuri sen vuoksi Euroopan valinta EU:n tai Naton kautta tehtävän puolustusyhteistyön välillä on hyvin konkreettinen. Nämä kaksi pystyvät tekemään yhteistyötä joissakin yksinkertaisissa käytännön tason tehtävissä kuten poliisityössä, mutta Nato ja EU eivät pysty kokoontumaan saman pöydän ääreen poliittisella ja strategisella tasolla. Yhteistyön torpedoi Naton puolelta Turkki, EU:n puolelta Kypros ja Kreikka. Tähän pulmaan ei ratkaisua ole tällä hetkellä näköpiirissä. Toivon ja uskon, että Euroopan valinnan pitää tässä asiassa olla EU:n puolustusyhteistyö.

Tästä päästään sujuvasti puheeni viimeiseen osioon, joka koskee Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa.

SUOMEN ROOLI

Suomalainen puolustuspoliittinen keskustelu, varsinkin tiedotusvälineissä, on yhä talvisodan poteroissa. Meillä on jumiuduttu kysymyksiin: Nato - kyllä vai ei ja yleinen asevelvollisuus -kyllä vai ei. Suomessa EU:n yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka on suurelta osin tuntematonta.

Poteroituminen on käsittämätöntä tilanteessa, jossa keskustelua nimenomaan pitäisi käydä. Kuten Olli Kivinen totesi alkuviikosta Helsingin Sanomissa, Suomen puolustusyhtälö on käymässä toivottomaksi. On mahdotonta yhdistää politiikkamme ”pyhiä” peruslähtökohtia: sotilasliittoihin kuulumattomuutta, kansalaisten poikkeuksellisen vahvaa maanpuolustustahtoa, maanpuolustuksen huimaa kallistumista, yleisen asevelvollisuuden säilyttämistä ja koko maan puolustamista.

Kuten Kivinenkin kirjoittaa, ratkaisu tähän tilanteeseen on verkostoituminen ja kansainvälinen yhteistyö. Olen samaa mieltä. Tilanne on haasteellinen, mutta ei mahdoton.

Suomalaisen keskustelun jumiutuneisuus näkyy myös Suomen tänä vuonna valmistuneessa turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa. Siinä käsitellään kyllä Eurooppalaista puolustusta, mutta ikään kuin irrallisena osana. Euroopan ja Suomen puolustus nähdään pääpiirteissään asioina, jotka eivät liity mitenkään toisiinsa. Euroopan puolustuksella ei varsinaisesti nähdä olevan vaikutusta esimerkiksi Suomen kustannuksiin eikä iskukykyyn.

Selonteossa todetaan kuitenkin, että Suomelle on tärkeää, että Eurooppaan muodostuu laaja turvallisuusyhteisö. Suomelle on tärkeää, että EU:n asema Euroopan vakauden turvaamisessa säilyy ja merkitys turvallisuusyhteistyössä vahvistuu. Unionin yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittäminen tukee tätä tavoitetta.

Vaikka siis eurooppalaisen puolustusyhteistyön kustannusvaikutuksia tai muita konkreettisia elementtejä ei käsitellä, on tämä näkemys askel oikeaan suuntaan.

Joulukuun huippukokouksessa tullaan käymään aktiivista keskustelua yhteisestä puolustuksesta ja turvallisuudesta. Tässä keskustelussa Suomella on oltava selkeä kanta, joka voisi lähteä esimerkiksi edellä sanotusta sitaatista. Puolustus jos mikä kiinnostaa suomalaisia ja tässä olisikin mielestäni mahdollista rakentaa siltaa kansalaisten ja EU:n päättäjien välissä. Nyt olisi hahmoteltava konkreettisia vaihtoehtoja siitä, mitä myös pohjoismainen yhteistyö voisi tuoda tulleessaan, siitä mitä sotilaallisia yhteistyökumppaneita Suomella voisi olla Euroopan jäsenmaissa.

On harmillista, että ”elämme jännittäviä aikoja” on klisee. Muuten puheen voisin lopettaa puheeni siihen. Sen sijaan totean, että juuri nyt jos koskaan on oikea aika seurata eurooppalaista puolustuspoliittista keskustelua. On oikea aika ottaa sen suhteen johtava rooli. Ja on oikea aika olla vihreä.

Jaa sivu: