— Touko Aalto

Puhe puoluevaltuuskunnassa 26.9.2015

Hyvät ystävät,

pysyn uskollisena Toukon kolmen T-kirjaimen linjalle ja puhun teille taloudesta, työllisyydestä ja terveydestä.

Mitä yhteistä on Margaret Thatcherilla ja Mao Zedongilla? Suomen hallituksen linja.

Suomen hallitus ilmoittaa Thatcherin tapaan, että valitulle linjalle ei ole vaihtoehtoa, työmarkkinajärjestöt ajetaan nurkkaan ja talouskasvua yritetään saada aikaan leikkaamalla kansalaisten ostovoimaa ymmärtämättä, että kansantalous koostuu julkisesta, yksityisestä ja ulkomaan sektorista, jotka aina summautuvat nollaan.

Mitä tulee Mao Zedongiin, Suomen hallituksen keskeisin mantra tuntuu olevan se, että vienti pitää saada vetämään hinnalla millä hyvänsä ja tuotteilla millä hyvänsä. Maon idea oli laskea vientituotteiden hintaa ja myydä surkeita tuotteita maailmalle. Kun tämä ei toiminut, yritettiin tuotteiden hintaa laskea entisestään. Lopputuloksena iso osa tästäkin salista saattaa muistaa kiinalaiset valurautapannut, jotka menivät kolhusta kahtia, kun niitä yritettiin käyttää.

Maon tapaan koulutuksesta, tieteestä ja tutkimuksesta leikkaamalla hallitus näyttää valinneen ”kiinalaisen valurautapannuviennin” sen sijaan, että yritettäisiin kilpailla markkinaosuuksista mahdollisimman hyvillä ja korkealaatuisilla tuotteilla, joille on kansainvälisillä markkinoilla aitoa kysyntää. Ja anekdoottina, kiinalaisen teräksen hinta on tälläkin hetkellä halvempaa kuin kaali. Joten kannattaa miettiä kaksi kertaa, mitä yrittää viedä ja ketä vastaan kilpailla.

Sen sijaan, että hallitus ottaisi historian karmeista ja epäonnistuneista esimerkeistä opiksi se yrittää rikkoa paradoksin eli luoda uutta kasvua leikkauksilla. Tämä ei ole koskaan eikä missään ikinä toiminut, mutta hallitus luottaakin kansantaloustieteen sijaan woodoo-talouteen.

Hallituksen toitottaa kaiken aikaan, että koska Suomen kilpailukyky on surkea, täytyy tehdä viiden tai jopa viidentoista prosentin kilpailukykyloikka, jotta vienti saadaan vetämään.

World Economic Forumin listalla Suomi oli vuonna 2014 maailman neljänneksi kilpailukykyisin maa

Jos katsotaan puhtaasti hintakilpailukykyä, esimerkiksi Palkansaajien tutkimuslaitoksen erikoistutkijan Pekka Sauramon alkuvuodesta tekemien laskelmien mukaan yksikkötyökustannukset ovat samalla tasolla kuin Ruotsissa ja matalammat kuin Saksassa.

Palkansaajien tutkimuslaitoksen ennustepäällikkö Eero Lehto puolestaan totesi viime viikolla (17.9.), että Eurostatin tilastojen mukaan Suomen teollisuuden työvoimakustannusten taso työtuntia kohti oli viime vuonna alempi kuin tärkeimmissä kilpailijamaissamme eli Saksassa, Ranskassa ja Ruotsissa.

Ja jos kilpailukykymme ja hintakilpailukykymme on niin surkea kuin se annetaan ymmärtää, miksi Suomen vienti sitten kasvoi viime vuodesta kolme prosenttia, jos öljytuotteet lasketaan pois. Niin, Suomihan on öljymaa. Ostamme raakaöljyä ja jalostamme sitä vientituotteita. Kaiken kaikkiaan 75 prosenttia Suomen viennin eri kategorioista on ollut nousussa Tullin tilastojen mukaan.

Hintakilpailukyky on tietenkin tärkeää, mutta hintakilpailukyvyn nimissä tehtävät toimet pahentavat ainoan pinnan yläpuolella olevan sektorin eli julkisen sektorin tilannetta eivätkä ne nosta öljytuotteiden jalostusarvoa tai luo Nokian kaltaisia tuotteita, joita maailma haluaa ostaa hinnasta viis.

Puheenjohtajamme Ville Niinistö kertoi jo puheessaan, miten hallitus yrittää maksattaa kilpailukykyloikkaansa naisvaltaisilta matalapalkka-aloilta leikkaamalla. Me kaikki ymmärrämme, että tämä on äärimmäisen epäoikeudenmukaista. Sen lisäksi, että se on epäoikeudenmukaista, se on myös kansantalouden kannalta typerää ja estää hallituksen kasvutavoitteen.

Avaan asiaa hieman. Jos ihmiseltä häviää yli yhden kuukauden palkka vuodesta, se tarkoittaa, että ihmisellä on huomattavasti vähemmän mahdollisuuksia käyttää kotimaisten yritysten tuotteita ja palveluita, kuten ravintoloita, kahviloita, konsertteja, urheilutapahtumia ja kaupastakin joudutaan valitsemaan aina se halvin tuote. Tämä tarkoittaa suoraan sitä, että kotimarkkinoista riippuvaisten yritysten mahdollisuus työllistää ja investoida heikkenee. Hallituksen leikkauspolitiikka iskee siis lähes kaikkiin yrityksiin, joita näette kadulla kulkiessanne.

Hallitus ei ymmärrä, että yksityisen sektorin velkaantuminen on koko finanssikriisin yksi keskeisimpiä selittäjiä ja se kasvaa julkisen sektorin velkaantumista nopeammin. Kotitalouksien velkaantumisaste on jo yli 122,6 prosenttia ja yritysten investointiaste on heikompi kuin -94 laman aikaan. Jos ulkomaan sektori ei kanna, yksityissektori on konkurssikypsä, ainoastaan julkinen sektori voi täyttää kahden muun sektorin jättämän kysyntäaukon ja siirtää rahaa A) yksityiselle sektorille pitämällä huolta kotimaisesta ostovoimasta ja tekemällä kasvuinvestointeja ja B) panostamalla tutkimukseen, tieteeseen ja koulutukseen, jotta suomalaiset tuotteet ja innovaatiot kävisivät paremmin kaupaksi ulkomaan sektorilla.

Olen erittäin huolissani, että Suomessa on valtiovarainministeri, joka ei ymmärrä kansantalouden perusteita ja joka puhuu kaiken aikaa kansantaloudesta kuin kotitaloudesta. Asiaa ei helpota lainkaan se, että pääministeri Sipilä yrittää johtaa Suomea kuin yritystä.

Pääministeri Juha Sipilän tuntuu olevan yritysjohtajana mahdotonta ymmärtää seuraavaa:

Koti- ja yritystaloutta voidaan tasapainottaa menoja vähentämällä, mutta aina kun valtio vähentää menojaan, se vähentää myös tulojaan. Ja toisin kun yritysten, valtion tehtävä on huolehtia kansalaisten hyvinvoinnista eikä tavoitella pelkästään voittoa. Huonoina aikoina valtio ei voi myöskään poistaa ihmisiä kansantaloudesta ja poistaa näin yrityksen lailla yksikkötyökustannuksia. Yritysten toimenkuvaan kuuluu aina riskinotto, joka onnistuessaan tuottaa yritykselle voittoa. Valtio ei voi toimia kuitenkaan näin ja pantata kansalaisiaan jonkun riskisijoituksen takeeksi.

Sipilänomics johtaa A) siihen, että valtio maksaa mieluummin siitä, että ihmiset ovat työttöminä kuin maksaisivat veroja ja olisivat työllistettynä ja B) siihen, että tähän (menopuolen) ongelmaan puuttuminen työttömyysturvaa ja sosiaalietuuksia karsimalla jakaa kansaa yhä enemmän kahtia ja syventää köyhyyttä ja eriarvoisuutta. Ehkä Sipilän suurena visiona on toteuttaa perustulo osallistuvan sosiaaliturvan kautta, jolloin esimerkiksi potkitaan kokeiluyhteiskunnan nimissä kirjastojen työntekijät pois tehtävistään ja palkataan heidät takaisin samoihin töihin 9 euron päiväpalkalla.

Kun olen katsonut nyt valtiovarainvaliokunnan jäsenyyden kautta hallituksen toista ja kolmatta lisätalousarviota, hallituksen linjana tuntuu olevan se, että valtion velkaantumista yritetään taittaa lisäämällä työttömyyttä.

Viime kesästä lähtien kaikki asiantuntijalausunnot ovat sanoneet yhtä ja samaa viestiä:

Työllistämismäärärahoista on huutava pula ja yritysten starttirahat ja nuorten palkkatukityöllistämiseen tarvittavat rahat ovat loppu tältä vuodelta.

Julkisiin työvoima- ja yrityspalveluihin tehtiin hallituksen kolmannessa lisätalousarviossa 21,6 miljoonan euron lisäys, mutta se on pelkkä laastari. Pelkästään Uudenmaan lisämäärärahan tarve on tätä luokkaa. Lisämäärärahan tarve on asiantuntijalausuntojen mukaan 90 miljoonaa euroa loppuvuodeksi.

Työttömyys ja siitä koituvat inhimilliset ja kansantaloudellisten vaikutukset on äärimmäisen suuria ja kuvittelisi, että samanaikaisesti uutta kasvua hakeva ja valtion velkaantumista vähentävä hallitus pyrkisi nimenomaan saattamaan Suomen kuntoon työllisyyttä lisäämällä. Jos pitkäaikaistyöttömyyttä pystytään vähentämään prosentilla, saadaan 600 miljoonan hyödyt julkiseen talouteen. Jo tämän tosiasian pitäisi soittaa kelloja, mutta ei.

Hallitus kulkee politiikallaan juuri päinvastaiseen suuntaan. Vielä hullummaksi tilanne menee ensi vuonna. Sen lisäksi, että hallitus alibudjetoi työllisyysmäärärahat, se aikoo leikata työllisyysmäärärahoista 50 miljoonaa euroa. Koko vaalikauden osalta työllisyysmäärärahojen leikkaukset ovat 110 miljoonaa euroa. En ole pystynyt vielä ymmärtämään, miten työttömyydestä aiheutuvien kustannusten lisääminen ja verotulojen vähentyminen auttaa vähentämään valtion velkaantumista.

Lopuksi pari sanaa sotesta.

Monen vuoden sote-vatulointi päättyi onneksi viime vaalikauden lopulla hallituksen ja opposition yhteistyöhön sote-uudistuksen saattamiseksi maaliin. Vaikka verkko ei viime vaalikaudella heilunut, parlamentaarinen yhteisymmärrys uudistuksen suunnasta löytyi.

Juha Sipilän hallitus asetti juhannuksen jälkeen uuden selvitystyöryhmän. Tällä kertaa valmistelutyössä ei pohdittu vain sote-uudistusta vaan myös itsehallintoalueiden perustamista sekä laajemman aluehallintouudistuksen toteuttamista. Selvityshenkilötyöryhmän puheenjohtajan nimellä kulkenut Tuomas Pöystin raportti oli laadukasta luettavaa. Raportti antaa uskoa siihen, että vihdoin asiantuntijatieto on korvannut poliittisen arvovaltataistelun.

Raportin keskeinen sisältö on aikaisemman asiantuntijatiedon nivominen yhteen ehdotukseen. Eli koska sote-palveluiden järjestäminen ja rahoittaminen edellyttävät keskimäärin kuntia suurempia hartioita, perustetaan laajat sote-alueet, joilla on olemassa valmis ja riittävä sote-infrastruktuuri. Kun sote-alueet luodaan, on järkevää antaa noille alueille soten rinnalla myös muita tehtäviä. Näin ollen sote-alueista tulee laajemman tehtäväkentän itsehallintoalueita, joihin nojaten toteutetaan aluehallinnon remontti. Nykyinen maakuntajako otetaan kyllä huomioon itsehallintoalueita muodostettaessa, mutta kattavien sote-palveluiden turvaamiseksi tulevien itsehallintoalueiden määrä on pienempi kuin nykyisten maakuntien määrä. Itsehallintoalueita ehdotetaan perustettavaksi 9-12.

Jos itsehallintoalueuudistus etenee suunnitellulla tavalla, tulevaisuudessa suomalaiset voivat äänestää kuntavaalien yhteydessä myös maakuntavaaleissa. Maakuntavaaleilla valitaan itsehallintoalueiden edustajat päättämään soten ohella kenties myös asuntopolitiikasta, työllisyysasioista, joukkoliikenteestä, ammatti- ja lukiokoulutuksesta sekä elinkeinopolitiikasta. Näin yksinkertaistetaan ja demokratisoidaan nykyisiä hallintotasoja. Itsehallintoalueen rahoitus on tarkoitus hoitaa joko omalla verotusoikeudella tai valtion rahoituksella. Malli on auki, mutta suunta on oikea. Samalla on tarkoitus purkaa nykyinen monesta erilaisesta kanavasta koostuva sote-palveluiden rahoitusjärjestelmä, joka tuhlaa resursseja ja lisää ihmisten terveyseroja.

Itsehallintoalueen hyödyt kyllä tunnistetaan, mutta usein kysytään, mitä jää jäljelle kunnista, kun keskeinen osa niiden toiminnasta siirretään ylikunnalliselle tasolle. Kunnat vastaavat edelleen kuntalaisten hyvinvoinnista ja monista ihmisten arkea lähellä olevista palveluista, tiiviissä yhteydessä itsehallintoalueiden kanssa. Kiteyttäen kyse on valtion, itsehallintoalueen ja kunnan välisestä työnjaosta, jossa jokaisella portaalla on oma tehtävänsä.

Kun asiantuntijavalmistelussa tehtyä ehdotusta aletaan kursia kasaan, on ehdottoman tärkeää huolehtia, että sote-uudistuksen, itsehallintoalueiden perustamisen ja aluehallintouudistuksen toteuttaminen kulkee vaiheittain niin, että kaikki valmisteluvaiheet tukevat toisiaan. Vaikka vanhan sanonnan mukaan hyvin suunniteltu on jo puoliksi tehty, vielä on monta karikkoa edessä. Niistä suurimmat liittyvät nykyisten sairaanhoitopiirien, kuntien ja kuntayhtymien omaisuuden ja henkilöstön siirtoihin, tietohallinnon uudistamiseen sekä rajojen piirtelyyn siitä, mihin itsehallintoalueeseen mikin kunta tulevaisuudessa kuuluu. Ja tietenkin vanha tuttu perustuslaki on mukana myös tässä soten toisen tuotantokauden jakoissa, kun yritetään pähkäillä, miten järjestelmän rahoitus hoidetaan ja miten verotus järjestetään ilman 20 prosentin vaihteluita kunnallisveroasteissa. Toivon teidän jokaisen miettivän näitä kysymyksiä omien kuntienne ja maakuntien kohdalta ja evästävän puoluetta ja eduskuntaryhmää teidän ajatuksilla ja näkemyksillä.