— Heidi Hautala

EU ei ole itsestäänselvyys - Heidi Hautalan puhe Vihreiden puoluekokouksessa Lahdessa 21.5.2016

Tänä vuonna Eurooppa-päivän tervehdyksen ja Oodin ilolle sijaan mieleeni tuli jotain aivan muuta, halu varoittaa: EU ei ole itsestäänselvyys - EU är inte en självklarhet. Liikkeellä on nyt paljon keskipakoisvoimia. Monessa jäsenvaltiossa halutaan sulkeutua ja sulkea silmät siltä, että vain yhteiset ratkaisut vievät kriisien läpi. Ruotsin pääministeri Stefan Löfven puhui talvella Euroopan parlamentissa ja totesi: "Meillä on yhteiset ulkorajat, avoimet sisärajat, joten mikä järki on siinä, että meillä ei ole yhteistä pakolaispolitiikkaa?"

Ei todellakaan mitään järkeä. Ruotsilla on täysi oikeus vaatia taakanjakoa, sillä se on ottanut vastaan suhteellisesti valtavasti enemmän kuin oman osansa. Dublin-sopimuksen uudelleenarvionnin tulisi johtaa siihen, että turvapaikanhakija ei enää saapuessaan hae turvapaikkaa kyseisestä jäsenvaltiosta vaan EU:sta. Me vihreät kannatamme tätä, mutta haluamme myös korostaa, että yksilöiden siteet tiettyihin maihin tulee ottaa huomioon.

EU:n ja Turkin välinen pakolaissopimus on surullinen seuraus unionin, korostan, sen jäsenmaiden, epäonnistumisesta pakolaispolitiikassaan. Vastuu on ulkoistettu valtiolle, jonka tiedetään muun muassa palauttaneen pakolaisia Syyriaan. Oma lukunsa on Turkille luotu ohituskaista viisumivapauteen. Onneksi ja jälleen paljolti Euroopan parlamentin ansiosta tämä ei näytä menevän läpi. Yhä autoritaarisempi Turkki Erdoganin johdolla on ilmoittanut suoraan, ettei viisumivapaussopimuksen edellyttämää terrorismilain muutosta ihmisoikeudet huomiovaksi ole tulossa.

On todennäköistä, että sopimus Turkin kanssa kaatuu. Tällöin ei ole olemassa muuta vaihtoehtoa kuin palata lähtöruutuun, ponnistelemaan yhteisen turvapaikkapolitiikan ja sitovan vastuunjaon toteuttamiseksi.

Tällainen esitys pitkälle menevästä yhteisestä turvapaikkapolitiikasta on myrkkyä eräille Keski- ja Itä-Euroopan maille, jotka lähihistoriaansa vedoten torjuvat vastuunsa. Kun Suomi ei vielä syksyllä tiennyt, miten äänestää, vaikuttaa Kremlin antama oppitunti muuttaneet asenteita. Myös Suomi voi joutua samanlaiseen tilanteeseen kuin Italia tai jopa Kreikka.

Keskipakoisvoimia saattaa liikkeelle myös Brexit. Leave-kampanjan keulahahmo, Lontoon edellinen pormestari Boris Johnson vertasi äskettäin Hitleriä ja Euroopan unionin valtapyrkimyksiä toisiinsa. Tämä on harvinaisen selvä ylilyönti. On kuitenkin tavallista kaataa EU:n syliin kaikki suuremmat ja pienemmät ongelmat ja uskoa, että maailma tai ainakin oma maa voisi paremmin ilman EU:ta. Itselleni Britannian keltainen lehdistö on tullut vuosien varrella tutuksi, olen jopa ollut "Strasbourgin moottorisahamurhaaja" viedessäni eteenpäin työkoneiden pakokaasuja vähentävää EU-direktiiviä.

EU:n suurin ongelma on jäsenvaltioiden johtajien pelkurimainen politikointi ja todellisten ratkaisujen väistely.

Meille vihreille ei ole ollut epäselvää, että EU:n kautta voimme ajaa täysillä markkinoiden ja globalisaation poliittisen hallinnan vaatimia tavoitteita. Yksi valheellisimmista ja populistien suosimista väitteistä on, että EU:ssa kutakuinkin kaikki päätökset tehdään epädemokraattisesti. Päinvastoin, yhä useammin koneisto joutuu antamaan kansalaisten vaatimuksille periksi. Kasvava vaatimus päätöksenteon avoimuudesta ja läpinäkyvyydestä puree päätöksiin. On myös silmiinpistävää, että salailun tie on käyty loppuun, kun yhä enemmän olennaista tietoa saadaan erilaisten vuotojen kautta.

TTIP-neuvottelujen käänteitä on jouduttu avaamaan, kun joka puolella Eurooppaa ihmiset ovat vaatineet saada tietoa siitä, miten tuleva transatlanttinen kauppasopimus vaikuttaa ympäristön ja työntekijöiden suojeluun sekä kuluttajien oikeuksiin, ja ylipäätään oikeuteen säätää näitä arvokkaita asioita puolustavia lakeja. EU-osapuoli on tehnyt tästä johtopäätöksen, että vain avoimuus auttaa. Olen iloinen nähdessäni, että vihdoin myös eduskunnassa - vihreiden ponnistelujen myötä - on alettu vaatia oikeutta tutustua neuvotteluasiakirjoihin. On tietysti vieläkin absurdia, että tutustuminen tapahtuu tarkoin varjellussa ikkunattomassa huoneessa, jossa ainoa tapa on tehdä vesileimatuille papereille muistiinpanoja virkamiehen valvovan silmän alla.

Viime viikolla ilmeni, että Suomi on yksi niistä viidestä EU-valtiosta, joka esitti erillisen tuomioistuinjärjestelmän perustamista ratkomaan yhtiöiden valtioita vastaan nostamia kanteita. Miksi Suomen pitää olla tässä joukossa? Eikö usko oman riippumattoman oikeuslaitoksen kykyihin riitä? On täysin mahdollista, että EU-tuomioistuin ei tällaista unionin tuomioistuinjärjestelmän ylikävelyä lopulta hyväksy. Nyt pitäisi löytää tapa saada kysymys EU-tuomioistuimen käsiteltäväksi. Tilaisuus koittaa lähikuukausina, sillä jo valmiiksi neuvoteltu CETA-sopimus sisältää vastaavan erillisen investointituomioistuimen.

Toinen tärkeä ja ajankohtainen esimerkki on yleisimmän rikkaruohontorjuntakemikaalin, glyfosaatin jatkoluvan kohtaama laaja vastustus. Toissapäivänä jatkolupaa käsitellyt tekninen komitea nosti kätensä pystyyn, koska tarvittavaa tukea ei ollut. Tämä on pitkälti Vihreiden ponnistelujen tulosta. Olemme vaatineet komissiota tuomaan julki kaikki ne olennaiset tutkimukset, joihin se nojasi ehdottaessaan glyfosaatille jatkolupaa.

Glyfosaattiasiasta vastaava komissaari Andriukaitis on itse todennut pakon edessä, että nyt syntyneen luottamuspulan poistaminen vaatii lisää avoimuutta. Kysymys on jälleen kerran siitä, että enää ei ole yleisesti hyväksyttävää tehdä päätöksiä salaisten tutkimusten nojalla, selvittämättä tutkimusten tekijöiden mahdollisia kytköksiä.

Paras esimerkki siitä, mihin EU:n tulee keskittää yhteiset voimansa, on taistelu kansainvälistä verovälttelyä vastaan. Vihreät ovat vaatineet ja saaneet aikaan sen, että parlamentissa on perustettu jo toinen, oikeastaan kolmas tutkimusvaliokunta. Kyseiset valiokunnat ovat tuoneet lisää tietoa suuryhtiöiden ja eräiden EU-maiden välisistä salaisista verosopimuksista. Mepit ovat tosin joutuneet taistelemaan saadakseen tarvitsemiaan tietoja. Seuraavaksi esiin otetaan Panama- paperit.

Olennaiset tiedot on saatu oman asemansa riskeeranneiden pilliinpuhaltajien avulla. Luxemburgin verosopimuksia koskevien tietovuotojen, LuxLeaksin, päälähteelle Antoine Deltourille on vaadittu puolentoista vuoden rangaistusta. Olemme nostaneet parlamentissa esiin pilliinpuhaltajien suojelun. Äskettäin hyväksytty liikesalaisuusdirektiivi sivuutti sen ja saattaa johtaa siihen, että yleisen edun edellyttämä tieto tulkitaan liikesalaisuudeksi. Tästä syystä julkistimme hiljattain direktiiviehdotuksen pilliinpuhaltajien suojelusta ja odotamme komissiolta toimia. Tiettävästi myös Suomessa oikeusministeriössä on valmistumassa aiheeseen liittyvä esitys. Vihdoin, sillä vapun jälkeen Helsingissä pidetyn Maailman sananvapauden päivän konferenssissa kävi ilmi, että Suomi on ainoa EU-maa, jossa pilliinpuhaltajien suojelu on järjestämättä. Siitä huolimatta, että Suomessa (osana Ruotsin valtakuntaa) asetettiin aikoinaan maailman ensimmäinen julkisuuslaki. Vuosi oli 1766. Tämä tieto ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä ihmisiä.

Hyvät vihreät ystävät,

EU:ta on puolustettava määrätietoisesti kansallisvaltioiden perään haikailijoilta. Samalla on kerrottava, miten unionia tulee kehittää. Myös EU:n ulkoisiin hajotusyrityksiin on vastattava. Näitä voi tunnistaa esimerkiksi Venäjän eli Kremlin taholta. Samalla kun Venäjä nostaa esiin "fasistisia" pyrkimyksiä EU:sta, se tukee avoimesti äärioikeistoa ja oletettavasti myös äärioikeistolaisia puolueita.

Saksan entinen vihreä varakansleri Joschka Fischer seuraa tarkkanäköisesti unionin huolestuttavaa kehitystä. Hiljattain suomeksi julkaistussa pamfletissaan (Into, Visio) Epäonnistunut Eurooppa? hän kirjoittaa:

"Kun geopoliittisten riskien lisäksi muistetaan EU:n tämänhetkinen rahoitus- ja talouskriisi, kansallisvaltioon palaaminen tuntuu vastauksena lähes traagiselta ja samalla myös koomiselta, ja voidaan vain kysyä, mitä EU-Eurooppa vielä oikein odottaa, ennen kuin se etenee poliittisessa yhdentymisessään. Kummastakin eurooppalaisia tällä hetkellä vaivaavasta kriisistä voi nimittäin vetää vain yhden järkevän johtopäätöksen: Euroopan on päästävä pikkuvaltiopuuhastelustaan ja yhdistyttävä poliittisesti."

Tähän lisään kirjan kirjoittamisen jälkeen ilmenneen pakolaiskriisin. Siihen meidän on kyettävä vastaamaan, nyt.

Mutta kyse on paljon enemmästä. Jos EU haluaa nousta maailmanpolitiikan todelliseksi geopoliittiseksi voimaksi, kokonsa ja asemansa edellyttämällä tavalla, tarvitaan vahvempaa yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Sen tulee yhdistää johdonmukaisesti ulkopolitiikan eri keinot, joilla puolustetaan ihmisoikeuksia ja kansainvälistä humanitaarista oikeutta, puututaan enemmän köyhyyden, sotien ja terrorismin perimmäisiin syihin, osallistutaan konfliktien sovitteluun diplomatian keinoin, mutta myös yhdistetään sotilasvoimia. Tässä kehityksessä Suomen on syytä olla erityisen aktiivinen.

Suomen ja Ruotsin tiivistyvä puolustusyhteistyö on tärkeä askel, mutta se tulee nähdä nimenomaan osana EU:n uutta globaalistrategiaa ja EU:n läheistä suhdetta Natoon. Tuoreen suomalaisen Natoa koskevan raportin oivaltavin huomio on mielestäni se, että liittyipä Suomi Natoon tai ei, Venäjä ei jätä puuttumatta ja reagoimatta. Venäjän muutosta EU:n ja lännen ystävällismieliseksi kumppaniksi saamme odottaa kauan.

Mutta tästä alkaisikin kokonaan uusi puoluekokouspuhe, joten päätän tältä erää tähän. Kiitos.