Pekka Haaviston puhe Vihreiden puheenjohtajapäivässä 16.12.2017

Hyvät vihreät puheenjohtajat, On hienoa olla täällä tänään kanssanne ja katsoa kohti tulevaisuutta. Jaan kanssanne muutaman ajatuksen siitä, mitkä asiat omaa mieltäni askarruttavat nyt keskellä presidentinvaalitaistelua, joka viimein näyttää saavan edes vähän kierroksia Suomi100-juhlavuoden päättyessä.

Ensimmäinen havaintoni koskee Eurooppaa. Me vihreät olemme aina olleet kansainvälinen liike, globaali liike, mutta olemme ensimmäisten poliittisten voimien joukossa rakentaneet myös eurooppalaista yhteistyötä, Euroopan vihreitä. Meistä on itse asiassa tullut yksi Euroopan vihreiden kantavista voimista. Suomeen ja Suomen vihreisiin viitataan, kun puhutaan sellaisesta vihreästä liikkeestä, joka on pystynyt paitsi pitämään asemansa, myös tasaisesti kasvamaan – aika ajoin hallitusvastuussa olemisesta huolimatta. Tässä on ollut suuri eromme moniin vihreisiin liikkeisiin, jotka ovat kyllä kasvaneet oppositiossa, mutta luhistuneet hallitusvastuun taakan alla. Meidän on hyvä itsekin analysoida, miten olemme onnistuneet myös silloin, kun olemme joutuneet tekemään kompromissejakin useamman puolueen hallituksissa.

Eurooppa

Eurooppalaisessa keskustelussa olisin kiinnittänyt huomiota yhteen puheenvuoroon, joka on ohitettu Suomessa aika vähin äänin. Se on joitakin päiviä sitten Saksan sosialidemokraattien SPD:n puheenjohtajan Martin Schulzin pitämä puheenvuoro tavoitteesta luoda uusi EU:n perustuslaki ja Euroopan Yhdysvallat vuoteen 2025 mennessä. Todennäköinen tuleva Saksan varaliittokansleri liittyy näin Ranskan presidentin Macronin voimakkaasti Eurooppa-myönteiseen ja federalismia korostavaan linjaan.

Dramaattista Schulzin puheessa oli se, miten siinä suhtauduttiin niihin, jotka eivät tällaista askelta olisi valmis ottamaan: heidät yksinkertaisesti pudotettaisiin pois.

Minä luon Schulzin puheen varoituksena niille EU-maille, joiden on ollut vaikeaa jakaa EU:n nykyistä arvopohjaa – katseet kohdistuvat tällöin Visegrad-maihin ja erityisesti Puolan ja Unkarin kehitykseen. Saksa ei ole ainoa maa, jossa tästä ollaan huolissaan; myös Italiassa on suuri kyllästyminen siihen, että vastuunjako pakolaiskysymyksessä ei ole toiminut. Puolassa hallitseva puolue haluaa vaihtaa tuomarit, ja Unkarissa uhataan Soroksen yliopistoa. Yhteiset eurooppalaiset arvot ovat koetuksella.

Schulz puhuu arvojen Euroopasta. Sitä vastassa on nykyajattelussa yhä useammin geopoliittiset intressit. Saksassa on korostettu paljon ”strategista kärsivällisyyttä” esimerkiksi suhteessa Puolaan. On ajateltu, että jos Puolan ja Unkarin kaltaiset maat eristetään tai eristyvät eurooppalaisesta yhteistyöstä, niille löytyy uusia kumppaneita – kuten Orbanin Unkarille Venäjältä. Silloin piirrettäisiin uutta Euroopan kahtiajakoa, jossa EU:n ja Venäjän välillä käytäisiin kilpailua sieluista.

Joudumme lähivuosina ottamaan ehkä yhä useammin kantaa arvojen ja geopolitiikan välillä – kumman valitsemme?

Suomen nykyinen hallitus korostaa EU-politiikassaan ”keskitietä”. Entä jos olemmekin tulossa T-risteykseen, jossa keskitietä körötellen päätyy suoraan pusikkoon? Itse pidän tärkeänä, että vihreät puhuvat arvojen Euroopasta – siitä Euroopasta joka on mukana ratkaisemassa ilmastonmuutosta, puolustamassa ihmisoikeuksia, ratkaisemassa maailman kriisejä, auttamassa siellä missä hädänalaiset pakolaiset tarvitsevat apua. Jos tämän Euroopan hukkaamme, ei meillä ole enää niin paljon syitä kutsua itseämme europpalaisiksi.

Keski- ja Itä-Euroopan lisäksi katseet kannattaa suunnata Balkanille. Minusta olisi luonnollista, että EU:n seuraava laajenemissuunta olisi Serbian, Kosovon ja Makedonian suunnalla. Näin EU olisi jatkossakin osa sitä rauhanprojektia, jota se myös Jugoslavian hajoamissodista lähtien on Balkanilla ollut. Korruptionvastaisuus, oikeusvaltioperiaate ja ihmisoikeudet ovat näissä maissa aivan avainasemassa. Missä EU, siellä ratkaisu.

Viime aikoina on puhuttu paljon eurooppalaisesta energiayhteistyöstä ja ilmastonmuutoksen torjunnasta. LULUCF on saanut meilläkin paljon huomiota. Välillä on jopa kummasteltu, onko eurooppalaisilla mailla oikeutta puuttua meidän metsäpolitiikkaamme ja meidän päästölähteisiimme. Uskon, että maa- ja metsätaloutemme tulevaisuudessa kehittyy yhä enemmän hiilinielutaloudeksi, ja meidän kykyämme sitoa hiiltä tullaan kannustamaan ja kompensoimaan. On tärkeää, että kehitämme maa- ja metsätalouttamme tähän suuntaan, ja olemme myös tukemassa maailmalla suuria metsitysprojekteja – kuten ST1 ja Mika Anttonen ovat esittäneet.

Eurooppalaiseen yhteistyöhön kuuluvat myös yhteiset energiahankkeet. Onkin kysyttävä, onko Suomen ja EU:n etujen mukaista Suomen nykyinen energiapolitiikka, jossa olemme liittoutuneet Rosatomin kanssa uudesta ydinvoimahankkeesta, ja jossa Fortum havittelee UNIPER-oston kautta yhä suurempaa siivua Venäjän fossiilisesta energiatuotannosta.

Meillä Venäjän Itämeren NordStream –kaasuputkea on tarkasteltu ympäristönäkökulmasta, mutta olisi oikein katsoa sitä myös geopolitiikan näkökulmasta. Nyt putken kapasiteettia ollaan nostamassa ylös niin suureksi, että tarvittaessa Venäjä voi sulkea Ukrainan putken, ja näin vaikuttaa sekä Ukrainan energiahuoltoon että sen saamiin vuotuisiin tuloihin kaasun kauttakulusta. Euroopan energiapolitiikalla pelataan nyt geopoliittista peliä.

NATO-kansanäänestys

Presidentinvaalikeskusteluissa on kovaan ääneen puolustettu kansanäänestyksen merkitystä NATO-jäsenyyden ehtona. Kansanäänestys on minusta huono väline turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä. Nostan esiin kolme syytä.

Ensiksi kansanäänestystä ei järjestetä tyhjyydessä. On tullut jokin syy, jonka vuoksi presidentti ja maan hallitus yhteistoiminnassa ovat päätyneet hakemaan NATO-jäsenyyttä. Turvallisuuspoliittinen ympäristömme olisi ratkaisevasti muuttunut.

Äänestystä ennen presidentti ja hallitus olisivat käyneet liittymisneuvottelut eduskunnan suostumuksella, ja saaneet myös takeet siitä, ettei yksikään NATO:n nykyisestä 29 jäsenmaasta asettuisi poikkiteloin.

Suomen turvallisuuspolitiikalle on ollut tärkeä säilyttää NATO-optio. Se on ollut ”kortti hihassamme” todella pahan päivän varalle. Sen kortin voi käyttää vain kerran. Miettikääpä tilannetta, jossa erilaisille vaikutuksille altis kansanäänestys päätyisi presidentin, hallituksen ja eduskunnan kannasta poikkeavaan ratkaisuun. Turvallisuuspolitiikkamme olisi karilla.

Toinen huoleni liittyy voimakkaaseen informaatiovaikuttamiseen. NATO:n mahdollinen laajentuminen Venäjän rajanaapurissa ei ole Venäjän turvallisuuspolitiikassa pieni asia. NATO-laajentuminen ei ole myöskään lännessä vähämerkityksellinen asia. Väitteeni on, että Suomen NATO-kansanäänestys nykyisessä turvallisuustilanteessa kohdistaisi ennennäkemättömän hybridi- ja kybervaikutusaallon Suomeen. Meistä tehtäisiin laboratorio.

En ole huoleni kanssa yksin. Vähän aikaa sitten Suomessa vieraili Marks Stephens Global Network Initiativesta, jonka tarkoituksena on puolustaa netin vapautta ja ihmisoikeuksia maailmassa. Hän on tutkinut nettivaikuttamista liittyen USA:n presidentinvaaleihin ja UK:n Brexit-äänestykseen, ja toiminut mm. Julian Assangen juristina. Hänen näkemyksensä erilaisen trollaamisen vaikutuksista oli hyvin pessimistinen. Myös puolustusvoimien tutkimuslaitoksen tutkija Veli-Pekka Kivimäki on ollut huolissaan masinoiduista vaikutuskampanjoista.

Valeuutiset ja kampanjoihin kohdistuvat hakkeroinnit ovat muuttuneet arkipäiväksi. Automaattisesti viestejä lähettävät botit Puolassa ja Baltiassa ovat hyviä esimerkkejä uudesta vaikuttamisesta. Suuri osa NATO:a koskevaa twitter-viestintää näissä maissa on automaattisten bottien tekemiä, ja enemmistö toistaa Venäjän virallisia kantoja. Sama bottien twitter-tilien aktivoituminen tapahtui Englannissa ennen brexit-äänestystä.

Normaaliolosuhteissa yhteiskunta ja demokratia kestävät myös disinformaation. Tilanteessa, jossa kansakunta olisi tekemässä omaan puolustusratkaisunsa perusteellista muutosta, kenties jo valmiiksi uhan alaisena, ei kansanäänestyksen korostaminen minusta vaikuta hyvin harkitulta.

Myös kolmas huoleni liittyy informaatioon. Sotilasliittoon liittyminen on keskeinen kysymys Suomen turvallisuuspoliittisessa päätöksenteossa. Tuohon päätöksentekoon liittyy valtavasti maanpuolustusta, huoltovarmuutta ja sotilaallista yhteistyötä koskevaa tietoa, joka ei voi olla täysin julkista sen vuoksi, että se liittyy kansalaisten turvallisuuden takaamiseen poikkeusolosuhteissa. Toisin sanoen turvallisuuspolitiikkaan liittyvässä kansanäänestyksessä tulisi hyväksyä se, että kaikkea tietoa ei ole kansalaisten saatavilla. Se ei anna kovin hyvää pohjaa kansanäänestykselle.

Edellä mainitsemani syyt jättää kansanäänestys järjestämättä ei kuitenkaan tarkoita, että kansan tahto ohitettaisiin. Päinvastoin. Sotilasliittoon liittyminen on perustuslakikysymys. Perustuslaki eroaa tavallisista laeista siinä, että sen muuttaminen on vaikeutettua. Suomessa perustuslainmuutos on ensin hyväksyttävä yksinkertaisella enemmistöllä lepäämään. Seuraavien eduskuntavaalien jälkeen laki voidaan hyväksyä muuttumattomana 2/3 enemmistöllä. Uutta eduskuntaa valittaessa vaaleista tulisi siis myös NATO-vaalit. Näin demokraattinen päätöksenteko toimisi ja kansan tahto tulisi kuulluksi.

NATO ei hyväksy jäseneksi maita, joiden kansan enemmistö ei olisi NATO-jäsenyyden puolella. Kansan valitseman eduskunnan 2/3 enemmistön kanta varmaan toimisi tässä vakuutena.

NATO-kysymys pitää ratkaista kansanvaltaisesti myös siksi, että se muuttaisi keskeistä lainsäädäntöämme. Lähettäisimmekö asevelvollisia tai reserviläisiä tarpeen tullen muihin NATO-maihin? Monissa NATO-maissa on palkka-armeija, meillä asevelvollisuusarmeija. Meillä presidentti on puolustusvoimien ylipäällikkö. Miten se toimisi tilanteissa, joissa olisimme osa sotilasliittoa? Nämäkin kysymykset ovat perustuslakikysymyksiä. Niitä ei voi kansanäänestyksellä ohittaa.

En kannata Suomen NATO-jäsenyyden hakemista nykyisessä tilanteessa. Pidän hyvänä nykyistä puolustuspoliittista verkostoitumistamme, jota olemme tehneet niin Ruotsin kuin muiden EU-maiden kanssa. EU:n perussopimuksen artikla 42.7 tuli ensi kertaa käyttöön Ranskan pyytäessä muilta EU-mailta sotilaallista apua Pariisin terroristi-iskun jälkeen. Myös Suomi antoi apuaan. Uusi EU:n pysyvä rakenteellinen yhteistyö PRY antaa mahdollisuuksia kehittää sotilaallisia kykyjä muiden EU-maiden kanssa. Kyky antaa ja vastaanottaa apua hädän hetkellä on meille tärkeä.

Aseriisunta

Haluan Euroopan ja NATO-kysymyksen ohella ottaa esille vielä kolmannen asian: aseriisunnan. Suomella on ollut pitkä historia erilaisten aseriisuntaprosessien tukemisessa. Tänä vuonna tuo suunta on kuitenkin taittunut – jättäydyimme pois YK:ssa neuvotelluista ja 122 maan kannattamasta ydinasekieltosopimuksesta.

Suomen peruste oli, että koska ydinasemaat eivät ole mukana tässä sopimuksessa, sitä pidetään epärealistisena ja jopa haitallisena.

Tämä Suomen perustelu ei ole kestävä. Maailmassa, jossa ydinaseiden leviäminen on todellinen uhka – Pohjois-Korean katsotaan juuri liittyneen ydinasekerhoon – me emme voi työntää päätämme pensaaseen ydinaseiden leviämisen estämiseksi. Kansainvälisen yhteisön ja Iranin tekemä sopimus ydinaseiden kehittämisen estämisestä on esimerkki siitä, että vaikeissakin olosuhteissa neuvotteluja voidaan käydä. Nyt on vain toivottava, ettei Yhdysvallat vedä lopullisesti mattoa alta Iran-sopimukselta – sen jälkeen vastaavan sopimuksen tekeminen muiden maiden kanssa olisi todella vaikeaa. Presidentti Trumpin politiikan arvaamattomuus vaikeuttaa juuri esimerkiksi Iranin kaltaisten tilanteiden ratkaisemista.

Suomella on viime vuosina ollut valitettavasti taipumuksia asettua ”historian väärälle puolelle” aseriisuntakysymyksissä. Mielestäni siihen on ainakin yksi syy: Suomi katsoo aseriisuntaprosesseja liian valtiokeskeisesti, eikä kiinnitä tarpeeksi huomiota siihen, että aseriisunta-asioissa nykyisin kansalaisjärjestöt voivatkin olla todellisia aloitteentekijöitä. Näin on käynyt niin jalkaväkimiinoissa, rypälepommeissa kuin viimeksi ydinasesopimuksessa ICAN-liikkeen aloitteesta. Vähättelemme kansalaisjärjestöjen aloitteita, kunnes niiden saama kannatus lyö meidät ällikällä, ja joudumme kiireesti korjaamaan kurssiamme.

Paljon porua herättänyt jalkaväkimiinakielto vaikutti juuri niin kuin sen haluttiinkin vaikuttavan: vaikka suurvallat eivät ole kiellossa mukana, jalkaväkimiinojen maailmanmarkkinat ovat tyrehtyneet ja miinojen holtiton kylväminen monissa kehitysmaissa on vähentynyt. Moni lapsi ja nuori on välttynyt vammautumiselta.

On tärkeää, että aseriisunnassa tunnemme globaalin vastuumme. Suomen tulisi tarkistaa kurssinsa myös ydinasekieltosopimuksessa ja liittyä siihen.