— Maria Ohisalo

Maria Ohisalon puhe Vihreiden puoluevaltuuskunnassa Salossa 8.9.2018

Arvon vihreät puoluevaltuuskuntalaiset, ei se, mitä tänään syötäisiin, vaan se, syötäisiinkö tänään. Eikä se, onko lapsilla ehjät harrastusvermeet, vaan se, onko lapsilla ylipäätään harrastusta. Tällaisia valintoja suomalaisessa hyvinvointivaltiossakin tehdään, joka päivä.

Pääministeri Juha Sipilän hallituksen ohjelmassa on konkreettiset ja aikataulutetut tavoitteet työllisyydelle, velan ja alijäämän taittamiselle sekä kestävyysvajeen kuromiselle. Hallituksen sopeutusohjelmalla on kurottu kiinni 10 miljardin euron suuruista kestävyysvajetta. Näitä lukuja on muistettu painottaa aivan kaikkialla viimeiset kolme vuotta.

Mutta, missä ovat luvut, konkreettiset tavoitteet siitä, kuinka köyhyyttä poistetaan?

Siinä missä työllisyys ja talouskasvu tarvitsevat vahvaa tavoitteellisuutta, myös köyhyyden torjunta tarvitsee sitä. Kaikki se, mitä ei sanota ääneen ja kaikki se, mitä ei sanota myös numeroin, jää helposti tekemättä.

Mua pyydetään usein puhumaan köyhyydestä ja suomalaisesta eriarvoisuudesta: aloitan yleensä sillä, että aina riippuu siitä, mitä ja miten kulloinkin mittaamme.

Jos katsomme köyhyyttä vain tulonjaon eriarvona, voi olla, että hyvinä aikoina, kun tulokehitys on ylipäätään parempaa ja ihmisillä on töitä, suhteellisesti pienituloisten määrä kasvaa. Huonompina aikoina tuloerot taas saattavat pörssikurssien laskiessa kaventua. Tuloerokeskustelu ei vie meitä kovin pitkälle, ja oikeastaan muutokset tuloeroissa ovat olleet varsin pieniä jo pidemmän aikaa.

Toki aina voidaan kysyä, että olemmeko vain hyväksyneet suuremmat tuloerot normiksi. 1990-luvun laman jälkeen noususuhdanteessa tuloerot nimittäin lähtivät kasvuun ja jäivät aiempaa korkeammalle tasolle. Sosiaalipolitiikan professori ja perustulokokeilun isä Olli Kangas onkin sanonut osuvasti, että ei vain se tuloerojen kasvu, vaan ylipäätään se aiempaa suurempi gäppi suuri- ja pienituloisten välillä. Sen suomalainen yhteiskunta on hiljaa hyväksynyt.

Lukuja olisi myös täällä: Esimerkiksi toimeentulotuen pitkäaikainen käyttö on lisääntynyt ja tässä olisi yksi konkreettinen mittari: ensi hallituskaudella toimeentulotuen käyttö vähenee x-määrän, siinä missä tämä hallitus on entisestään lisännyt riippuvuutta viimesijaisesta toimeentulotuesta.  

Ennen kaikkea täytyy kuitenkin puhua siitä, mihin rahat kulloinkin riittävät.

Hyvä esimerkki tästä on Kuluttajatutkimuskeskuksen tutkijoiden ja kansalaisten yhdessä tekemä kohtuullisen minimikulutuksen tarkastelu, myös viitebudjeteista puhutaan: toisin sanoen, kuinka paljon rahaa peruskulutushyödykkeisiin, tavaroihin ja palveluihin ruoasta liikkumiseen esimerkiksi kaksi aikuista tai kaksilapsinen perhe tarvitsee. Tämä mittari kertoo jo paljon enemmän siitä, mikä on kohtuullista ja toisaalta välttämätöntä.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan näiden ihmisten määrä, jotka elävät tämän niin kutsutun minimibudjettiköyhyysrajan alla on noin 471 000 suomalaista, se on lähes yhdeksän prosenttia suomalaisista.

Tämä lähes puoli miljoonaa ihmistä joutuu siis joka päivä laskemaan ostaako tänään ravitsevaa ruokaa tai ruokaa ylipäätään vai kenties joskus uusia tai edes käytettyjä vaatteita. Minimibudjettitarkastelu paljastaa myös sen, kuinka asumiskustannukset vaikuttavat taloudelliseen pärjäämiseen. Tässä kohtaa esimerkiksi Helsingin erityisyys nousee esille, asumisen kustannukset kun verottavat näitä köyhyysrajan alla eläviä Helsingissä paljon muualla asuvia enemmän.

Itse asiassa pienituloisimpien käytössä olevista tuloista yli 40 prosenttia menee asumiseen. Tilastokeskuksen mukaan näiden asumismenojen osuus pienituloisten kulutusmenoista on kasvanut kolmessakymmenessä vuodessa isosti, jopa 14 prosenttiyksikköä. Kohtuuhintaisen asumisen rajana kun voidaan pitää ehkä sitä, että enimmillään kolmasosa tuloista menee asumiseen.

Perusturvan tarkoitus on suojata köyhyydeltä erilaisten sosiaalisten riskien, kuten esimerkiksi sairauden tai työttömyyden kohdatessa. Nyt perusturva ei kuitenkaan näillä ihmisillä suojaa siltä, että aina olisi ruokaa pöydässä tai lapsilla mahdollisuus harrastaa.

Köyhyydessähän on kyse siitä, että ei ole rahaa, siitä, että ei ole ystäviä tai että niitä ystäviä ei pääse tapaamaan, koska ei ole varaa seutulippuun, ja siitä, että pitkittyessään köyhyys verottaa aivoja, aiheuttaa stressiä ja paikoin heikentää terveyttä. Kun huonot asiat alkavat kasautua, yksi uusi huono asia tekee elämästä taas astetta vaikeampaa.

Köyhyydessä on siis kyse erilaisista puutteista, ei esimerkiksi siitä, että ihmiset eivät olisi yrittäneet tarpeeksi, tai olisivat tyhmiä tai laiskoja, kuten joidenkin puheista saattaa lukea. Itse asiassa Ylen vaalikonevastaukset viime eduskuntavaaleista paljastavat nykyhallituksen ihmiskuvaa. Pääministeri Sipilän hallituksen puolueiden edustajat (mukaan luettuna myös opposition perussuomalaiset) näkevät oppositiota selkeästi useammin, että sosiaaliturvan varassa on liian helppo elää. Toisin sanoen, Suomen poliittinen oikeisto näkee sosiaaliturvan laiskistavana. Tällä klangilla ne myös suuntaavat katseitaan kohti tulevaa hallituskautta ja tulevat ulos erilaisin vastikkeellisuutta sisältävien ja velvoittavien perusturvamalliensa kanssa.

Tässä me vihreät voimme rohkeasti sanoa, että me luotamme ihmisiin niin paljon, että näemme, että universaali, yksilökohtainen ja vastikkeeton perustulo jokaiselle olisi vapauttava ja mahdollistava. Kyykyttämisen ja kyttäämisen sijaan minä haluan Suomeen perustulon, joka ei ole korvaus työstä, vaan mahdollistaa työn tekemisen.

Toteutetaan ensi hallituskaudella siis vähintään 10 000 henkilöä kattava uusi perustulokokeilu, jossa on mukana ainakin yrittäjiä ja freelancereita, kotona lastaan hoitavia vanhempia, työttömiä ja opiskelijoita. Vain näin voidaan saada selville perustulon vaikutukset erilaisissä elämäntilanteissa.

Köyhyydessä on vahvasti kyse rakenteista. Esimerkiksi niistä työn ja sosiaaliturvan yhdistämisen vaikeuksista, jossa perusturvan varassa elävän ei kannata vastaanottaa töitä pelätessään tukien menettämistä. Tai niistä terveyskeskuksen sinänsä pienistä asiakasmaksuista, jotka pienituloisilla ja useammin sairastavilla kasautuvat ja joista esimerkiksi vuonna 2017 yli 300 000 maksua päätyi ulosottoon. Ulosottokierre on omiaan aiheuttamaan ongelmia esimerkiksi asunnon saamisessa tai ylipäätään oman talouden hallinnassa. Tämäkin on poliittinen valinta, päättää jättää perimättä pienehköjä maksuja erittäin pienituloisilta ja varmistaa, että jokainen saa tarvittavan hoidon oikea-aikaisesti ja että sairaudet eivät pääse kasautumaan. On myös poliittinen valinta rakentaa kohtuuhintaisia asuntoja, tai maksaa kalliista asumisesta asumistukien kautta kaksi miljardia euroa vuotuisesti.

Hyvä vihreä puoluevaltuuskunta,

köyhyyden poistaminen on paitsi moraalisesti oikein, myös taloudellisesti järkevää. Mitä useampi ihminen kokee, että ei voi vaikuttaa, olla osallinen, olla merkityksellinen, sitä köyhempi koko suomalainen yhteiskunta on.

Köyhyys ei kannusta, se lannistaa.

Seuraavassa hallitusohjelmassa on oltava köyhyyden ja eriarvoisuuden vastainen toimenpideohjelma, joka saa myös maksaa. Köyhyyttä ei poisteta puheilla, se poistetaan teoilla.

Ja sitten niitä euromääriä: olemme jo kevään hallituksen kehysriihen yhteydessä esittäneet lukuisia toimia, joilla köyhyyttä poistettaisiin aktiivisesti. Se paketti maksaisi noin puoli miljardia euroa, ja sillä saisimme muun muassa eri perusturvaetuuksien korotuksia – mukaan luettuna opintotuki, työttömyysturva ja takuueläke sekä pienituloisille kohdennettuja veronkevennyksiä. Lisäksi on yhdistettävä eri asiakasmaksujen maksukattoja. Nämä ovat ensiaskeleita ja suunta on jatkuvasti oltava kohti perustuloa.

Lähtölaskenta pääministeri Juha Sipilän hallitukselle on nyt käynnissä. Vaaleihin on aikaa päälle puoli vuotta. Ihmiset ovat kyllä nähneet ja tunteneet nahoissaan tämän hallituksen politiikan, sen politiikan, joka on leikannut ja jäädyttänyt sosiaaliturvan indeksejä, sen politiikan, joka on paikoin kohdentunut heikennyksinä moneen kertaan heille, joilla jo valmiiksi on ollut vaikeaa.

Pahinta tässä on se, että Sipilän hallitus, joka niin kovasti puhuu perheistä ja lapsista ja heihin satsaamisesta, on itse asiassa saattanut olla sysäämässä ylisukupolvisen huono-osaisuuden katalia kierteitä entistä syvemmiksi. Ne perheet, joissa on jo valmiiksi ollut vaikeaa, ovat saattaneet joutua kärsimään yhtä aikaa sosiaaliturvan leikkauksista, mutta myös varhaiskasvatukseen ja koulutukseen tehdyistä leikkauksista, ja lisäänpä tähän nyt vielä naisvaltaisille aloille kohdennetut leikkaukset, jotka ovat karsineet raskaan työn tekijöiltä lomarahoja. Vaikuttaja, kirjailija Koko Hubara onkin osuvasti sanonut, että myös oikeus lepoon on poliittinen valinta ja lepo itsessään poliittinen teko. Ilman sitä ei muuteta maailmaa.

Työllisyysasteen nostamisen alttarilla on potentiaalisesti uhrattu niin ihmisten työssäjaksamista kuin tulevien veronmaksajasukupolvien mahdollisuuksia laadukkaaseen oppiin ja tukeen. Seuraavan hallituksen on käännettävä tämä suunta. Meidän on käännettävä tämä suunta.

Hyvät vihreät vaikuttajat,

suomalaista sosiaaliturvaa on uudistettu viime vuosikymmeninä pala palalta, yksi uudistus on seurannut toista ja järjestelmästä on tullut pirstaleinen. Meillä on kattavasti tarjolla sosiaaliturvaetuuksia ja -palveluita. Suurin ongelma onkin se, että ne eivät aina tavoita niitä eniten tarvitsevia. Kun ihmisellä on vaikeaa, oletus on, että hän löytää hankalasta sosiaaliturvan ja -palveluiden verkosta itselleen juuri sopivimmat. Ajatus pitäisi kääntää päälaelleen: kun ihmisellä on hankalaa, hänelle räätälöidään tukea oikea-aikaisesti ja tehokkaasti. Rinnallakulkijuuden ajatuksen pitäisi läpileikata kaikki sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut. Luottamus ihmisten välillä on mitä parhaimpia keinoja saada apua perille.

Suomalaista sosiaaliturvaa on rakennettu maailmansotien jälkeisessä ajassa. Maailma on kuitenkin muuttunut ja muuttuu jatkossa entistä enemmän. Ei tänäänkään pääse enää niihin töihin, joista 90-luvun Hesarissa ilmoiteltiin. Työpaikkoja on aina hävinnyt ja niitä on aina syntynyt. Jatkossa työn muutosta kuvaa toki aiempaa vahvemmin se, että osan töistä korvaa jo näinä päivinä automatisaatio ja paikoin robotit. Tähänkin tarvitsemme sosiaaliturvauudistusta.

Hyvät vihreät päättäjät,

kertaan vielä: Suomi tarvitsee tavoitteellisen köyhyyden ja eriarvoisuuden vastaisen toimenpideohjelman. Siihen sisältyy niin sosiaaliturvan uudistamista pitäen silmällä muuttuva työelämä ja yhä epätyypillisemmät työurat ja nettoveronmaksajien määrän pienentyminen, se pitää sisällään vahvoja toimia sen eteen, että asunnottomuus poistetaan ja suomalaiset asuinalueet eivät pääse erkaantumaan, että jokaisella lapsella on mahdollisuus laadukkaaseen varhaiskasvatukseen, subjektiivinen päivähoito-oikeus palautetaan, kouluissa on tilaa ja aikaa jokaiselle oppilaalle ja erilaisille tarpeille, koulutuspanostukset nostavat suomalaisen sivistyksen taas maailman kärkeen, työikäiset jaksavat töissä ja ikäihmisillä on mahdollisuus elää omannäköistään ja tervettä elämää kotonaan hyvin resursoidun kotihoidon turvin.

Köyhyyden torjuntaan on lukuisia keinoja, aina ne eivät edes kulje sillä nimellä, vaan ne voivat olla tekoja vaikkapa koulujen arjessa, vaatimuksemme esimerkiksi koulujen yhteistyön laajentamiseen urheilu- ja harrastusseurojen kanssa iltapäiväkerhojen järjestämisessä valtakunnalliseksi, on yksi tällainen. Osattomuuden torjunta on köyhyyden torjuntaa.

Keskeiset teemamme ovat ne neljä suurta, joiden kautta olemme tehneet niin edelliset eduskunta- kuin kuntavaalitkin: ympäristö, koulutus, työ ja köyhyyden torjunta.

Näistä kaksi toimii oikeastaan kaiken politiikan johtotähtinä: ilmastonmuutos on tämän ihmiskunnan keskeisimpiä kysymyksiä, sitä ei voi sivuuttaa missään.

Samaan aikaan on niin, että vaikeassa elämäntilanteessa ihmisen agendalla ei ensimmäisenä ole ilmastonmuutoksen pohdinta. Sen elämän keskiössä on se, riittääkö ruoka ja onko huomennakin katto pään päällä. Hyvinvointivaltioksi on häpeällistä, että kenenkään pitää joutua pohtimaan tällaisia. Hyvät vihreät ystävät, tehdään me paremmin!