— Aija Salo

Erilainen demokratia ja hiljaisten ääni

Venäjän ihmisoikeustilanteesta on tänä syksynä keskusteltu paljon. Anna Politkovskajan ja muiden toimittajien sekä Alexander Litvinenkon murhat ovat herättäneet huomiota. Myös Tsetsenian sota on tästä syystä ollut esillä suomalaisessa mediassa. Heidi Hautala totesi eilen Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan vuosijuhlan juhlapuheessaan, että meidän on ymmärrettävä, että venäläiset ovat samanlaisia ihmisiä kuin me. Silloin ymmärrämme, että venäläiset haluavat samat vapaudet ja perusoikeudet kuin meillä itsellämme on. Näin asia tietysti tietyssä mielessä on, ja minusta tuo oli hyvin sanottu. Samalla mietin sitä, että onko psyykemme rakennettu niin, että toisen ihmisen tai ihmisjoukon hyväksymisen ehtona on aina se, että mieltää tämän samanlaiseksi kuin itse. Että erilaista ei vaan pysty hyväksymään? Homojen ja lesbojen kohdalla julkisessa keskustelussa käytetään usein tuota samaa strategiaa: halutaan osoittaa, että nais- ja miesparit ovat "ihan samanlaisia kuin heteroparit" ja "ihan tavallisia ihmisiä". Niin ovatkin - tai voisi ehkä sanoa, että "yhtä erilaisia ja moninaisia kuin heterot". Joskus minua vaan hiukan häiritsee se, että saadakseen olla olemassa täytyy todistaa olevansa samanlainen kuin muut. Todellisuudessa keskiarvoihmisiä, niitä "tavallisia", ei kai ole edes olemassa. HYYn vuosijuhlassa pidettiin monta muutakin hyvää puhetta. Heidin lisäksi siellä puhuivat mm. oikeushammaslääkäri Helena Ranta, joka sai HYYn kunniamerkin sekä kirjailija Kirsi Kunnas, joka vastaanotti Suomen PENin HYYltä saaman kunnianosoituksen. Ihmisoikeudet, sananvapaus ja rauhantyö olivat vahvasti läsnä juhlassa. Se tuntui hyvältä: opiskelijat ovat kiinnostuneita yhteiskunnasta ja kantavat vastuuta ihmisten hyvinvoinnista yli rajojen.
Jaa sivu: