— Anna Moring

Sateenkaariperheet pinnalla

Suomen ensimmäinen väitöskirja sateenkaariperheistä, allekirjoittaneen tekemä, tarkastetaan tänään lauantaina Helsingin yliopistossa. Tutkimuksen keskeiset tulokset ovat luettavissa väitöstiedotteesta ja itse teos on ladattavissa maksutta e-thesis -palvelusta. Tämä blogaus keskittyy tarkastelemaan sitä, miksi kaikki, mikä liittyy sateenkaariperheisiin tai samaa sukupuolta oleviin pareihin on juuri nyt niin mahdottoman in.

Tahdon 2013 -kampanja tunnetaan. Lähes 150 000 allekirjoitusta vuorokaudessa. Wau. Piispa Irja Askolan viime päivinä saamat vihaviestit ovat saaneet liikkeelle vyöryn sympatiaa. Kaikella oikeudella. Samaa sukupuolta olevan parin siunaaminen lähetystyöhön on rohkea teko, niin kuin on Lähetysseuralta heidän nimittämisensä. Myös oma väitöskirjani on saanut väitöskirjaksi aivan käsittämättömän paljon huomiota.

Mutta mikä tässä kaikessa niin kiinnostaa? Että pitää vastustaa ja puolustaa näin raivokkaasti? Tai ainakin käsitellä ja kirjoittaa?

Naimisiin meneviin homoihin ja sateenkaariperheisiin tiivistyy juuri nyt jokin olennainen yhteiskunnallinen kamppailu. Sellainen, jossa tavalliset ihmiset ovat saaneet kyllikseen polvirukoilijoiden ja Pride-paraatiin kaasuiskun tehneiden äärilaidan ihmisten teoista. Mutta toisaalta myös sellainen, jossa jokin osa suomalaisista pelkää. Tutkija Kati Mustola on aikanaan sanonut, että konservatiivien äänekkyydessä on kyse siitä, että ihmisten pitää saada käsitellä pelkoaan muutoksen edessä. Maailma muuttuu, ja se on pelottavaa.

Homojen ja sateenkaariperheiden oikeudet ovat myös, raadollista kyllä, nykyisessä monimutkaisessa poliittisessa todellisuudessa eurokriiseineen ja vakuusmenettelyineen erittäin helppo ja hyvin ymmärrettävä aihe. Pitkästä aikaa politiikassa on jotakin, josta lähes jokaisella kansalaisella on mielipide. Lisäksi ne ovat vielä herkullisesti omantunnon kysymyksiä – mahdollisuuksia profiloitua myös oman puolueen sisällä suuntaan tai toiseen.

Ja niin. Sitten on vielä se, että noin järjestään homot ja sateenkaariperheet ovat käsittämättömän sympaattisia. Kauniita miehiä höyhenboat harteillaan ja androgyynejä naisia tanktopeissa ja maihareissa, suloisia lapsia ja kirkkaanvärisiä lippuja. Kuka voisi vastustaa kiusausta olla näiden ihanaisten puolella – tai näitä kauhistuksia vastaan.

Väitöskirjassani yksi keskeinen päämäärä on tarkastella hiljaisuuksia. Niin tässäkin yhteydessä on syytä tehdä. Mistä ei puhuta silloin, kun puhutaan homoista?

Ennen kaikkea sateenkaarikansan suursuosio vaikuttaa siihen, kuinka puhutaan muista tasa-arvo ja yhdenvertaisuusongelmista – yleensä sellaisista, jotka ovat hankalammin torjuttavissa ja muutettavissa. Sukupuolten väliset palkkaerot, lähisuhdeväkivalta, rasismi, muukalaisviha. Missä ovat 150 000 allekirjoitusta keräävät lakialoitteet nollatoleranssista rasistiselle syrjinnälle, vaikkapa vaan julkisen sektorin omissa rekrytointiprosesseissa? Keinot sen toteuttamiseen ovat kyllä olemassa.

Toinen vaiettu asia ovat ne sateenkaarikansalaiset, jotka eivät täytä sympaattisen maskotin tunnusmerkistöä. Ne alkoholisoituneet, mielenterveysongelmaiset, väkivaltaiset, tai vaan ne, jotka eivät aina jaksa miellyttää ja olla riittävällä tavalla kiitollisia saavutetuista (jo kohta lähes tasavertaisista) oikeuksista.

Muistetaan me Vihreät pitää meteliä tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta kaikessa moninaisuudessaan, ja myös niiden kaikkein hiljaisimpien oikeuksista. Niiden, jotka eivät kelpaa yhdenvertaisuustyön maskoteiksi.


Kirjoittaja on Vihreiden Naisten puheenjohtaja.

Jaa sivu: