— Antero Vartia

Paikoillanne, valmiit, hep!

Tämä vuosi on ollut täynnä pelottavia ilmastouutisia. Lämpeneminen ylitti yhden asteen rajan, ja maailmankartalle ilmestyi kaksi Saksaa lisää. Indonesian rajut metsäpalot tuottivat kolmessa viikossa Saksan vuosipäästöjen verran hiilidioksidia. Globaaleihin vuosipäästöihin lisättiin toinen saksallinen Kiinan ilmoitettua aliarvioineensa omia päästöjään vuosituhannen alusta asti.

Kansainväliset ilmastoneuvottelut alkavat tänään Pariisissa. Tai oikeastaan jo eilen, koska neuvottelijat päättivät ottaa varaslähdön, jotta tärkeä uusi ilmastosopimus varmasti saadaan maaliin. Tämä oli tarpeen, sillä Pariisiin mentäessä neuvotteluissa on tuttu tilanne: kaikki tärkeät kysymykset ovat sopimatta. Neuvotteluteksti on pitkä ja vilisee erilaisia vaihtoehtoja, joista maailman johtajien pitäisi parissa viikossa päästä sopuun.

Nyyttikesteissä kenelläkään ei ole kivaa, jos ruokaa on lopulta liian vähän. Näin on kuitenkin käynyt ilmastoneuvotteluissa, jossa maat tuovat nyt ensi kertaa pöytään itse päättämänsä päästövähennyslupaukset sen sijaan, että vääntäisivät niistä neuvotteluissa. Kun vähennysten taso on päätetty kotona, Pariisiin jäävät esimerkiksi rahoitus, seuranta ja päästövähennystavoitteiden päivittäminen.

Ongelma tässä on se, että kotona tehdyt lupaukset eivät riitä. Valtiot ovat jo kauan sitten sopineet rajoittavansa ilmaston lämpenemisen alle kahteen asteeseen. YK:n ympäristöohjelma UNEP arvioi, että annettujen lupausten toteutuessa ilmakehään päästetään vielä mammuttimaiset 12 gigatonnia liikaa hiilidioksidia vuodessa. Suomeksi: jos näillä mennään, niin yli mennään.

Siksi sopimukseen on saatava kirjaus, että tavoitteita voidaan päivittää esimerkiksi viiden vuoden välein. Suomelle tämä on ollut tärkeää, ja nykyinenkin hallitus on pitänyt siitä kiinni. Siitä kiitos. Sen sijaan EU-tavoitteen kiristämiseen hallitus on suhtautunut välttelevästi, vaikka kaikki tietävät, ettei nykyinen 40 % päästövähennystavoite vuoteen 2030 mennessä ole linjassa kahden asteen tavoitteen kanssa. EU kyllä vähentää päästöjä, muttei riittävän nopeasti.

Olen aina ajatellut, että lupaukset on pidettävä. Kehittyneet maat lupasivat jo 2009, että kehitysmaat saisit 100 miljardia dollaria vuodessa ilmastonmuutoksen torjumiseen ja sopeutumiseen vuoteen 2020 mennessä. OECD:n koordinoima raportti arvioi, että viime vuonna päästiin 62 miljardiin. Suunta on ylöspäin, mutta jos tavoitteeseen ei päästä tai sopua vuoden 2020 jälkeisestä rahoituksesta ei saada, Pariisista tulee todennäköisesti pannukakku.

Skisma kehittyneiden ja kehittyvien maiden välillä ei koske vain ilmastorahoitusta. Osa maista nimettiin ilmastosopimuksen alkuaikoina kehitysmaiksi, jotka ovat rahoituksen saamapuolella ja joita ei velvoiteta vähentämään päästöjä. Ei ihme, että monet haluavat pitää statuksestaan kiinni, mikä vaikeuttaa neuvotteluja. Maailma on kuitenkin muuttunut, eikä selkeää jakoa teollisuus- ja kehitysmaihin enää ole. Jopa Kiina yrittää vielä toisinaan piiloutua kehitysmaanaamion taakse, vaikka sen päästöt per asukas ovat jo yhtä suuret kuin eurooppalaisilla.

Pariisissa on vielä kaikki mahdollisuudet. Maiden antamat kansalliset päästövähennyslupaukset kattavat 95 % maailman päästöistä. Osallistuminen on laajaa, ja jos maat saadaan sitoutumaan säännöllisiin arviointeihin ja kunnianhimon nostamiseen tarvittaessa, meillä on vielä toivoa.

Päästöjen leikkaamiseksi ei tarvita ihmetekoja. Sitran tuoreen raportin mukaan voisimme leikata tässä ja nyt 25 % maailman päästöistä panemalla laajemmin toimeen 17 olemassa olevaa, hyväksi todettua keinoa. Vähennys olisi suurin piirtein samansuuruinen kuin mainitsemani lupausten ja tavoitteen välinen 12 gigatonnin kuilu. Päästöjen vähentäminen ei vaadi ihmeitä, toisin kuin ilmastonmuutoksesta selviäminen kuivin jaloin, jos annamme sen edetä nykyistä vauhtia. Se olisi todellinen ihme.

Alkuperäinen kuva Anterosta: Kimmo Syväri