— Heli Järvinen

Yksi totuus Tuntemattomasta

Kun oli nähnyt televisiosta täysin käsittämiä lyhyitä pätkiä nuorten miesten riehunnasta "Ihanaa, Leijonat, ihanaa"-kappaleen tahtiin, kun takana oli pitkä työpäivä ja kun sotakuvat eivät muutenkaan kuulu ihan suosikkeihin, ennakko-odotukset olivat melko alhaalla, kun eilen kapusin Helsingin Kansallisteatterin portaita ylös katsomaan 3,5 tuntia kestävää Tuntematonta sotilasta. Alkutunnelmien takia ilta oli todellinen yllätys. Miten ihmeessä lavalle oli osattu vangita koko sodan mielettömyys kaikkine tunteineen? Voitonriemu, usko, suru, pelko, tuska ja kipu tulvivat lavalle ämyreiden täydeltä, kun joukko nuoria miehiä -ja yksi nainen -toivat silmien eteen koko sodan arjen. Niin kornilta ja Väinö Linnan teokseen suhteutettuna kaukaiselta, kuin pesukoneet vihollisina tai Lemmenlaivan tunnussävelmä tunnelman kuvaajana kuulostavatkin, ne toimivat hienosti. Verrattuna pyssyleikkeihin vihollisen kukistaminen konkreettisesti kirveellä pesukoneita iskien oli mykistävän tehokasta. Myönnän, että minulle teos oli omakohtainen, sillä oma isäni on yksi niitä, jotka kävivät sotaa Petroskoita myöten. Siksikin olen hämmentyneenä kuunnellut jonkun kommentteja siitä, miten Kristian Smedsin versiossa eivät sodankäynnin perimmäiset syyt ja arvot muka välity samalla tavoin kuin Väinö Linnan kirjassa. Minusta Rokan lauseessa kaikki tulee hyvin selväksi: Täällä ollaan, kun vaimo on kotona kannaksella ja viimeisillään raskaana. Kerta kaikkiaan mykistävä teos, joka hiljentää pitkäksi aikaa. Onnistumista kuvaa ehkä myös yleisön erilaiset reaktiot: joku buuasi kovaan ääneen, minä taas osoitin suosiota seisaaltani.
Jaa sivu: