— Jani Toivola

Jaettu huominen

Sain sunnuntai-iltana puhelinsoiton iltapäivälehden toimittajalta. Hän kertoi Facebookissa levinneestä vitsistä, joka kohdistui minuun. Hengitin kerran, mietin jaksanko edes käydä tätä keskustelua nyt. Oli vapaapäivä ja kaunis kesäilta. Pyysin toimittajaa kertomaan kyseisen vitsin. Hän pahoitteli jo etukäteen ja kuulosti vaivautuneelta. Kaikkea toimittajatkin joutuvat tekemään, ajattelin. Toimittaja luki vitsin rauhallisella äänellä.

Vitsi oli ytimekkään törkeä. Lyhyellä sanamäärällä oli onnistuttu vangitsemaan persoonani ydin, tekemään siitä vitsi ja synnyttämään jotain loukkaavaa. Kiitin puhelusta. Päätin jatkaa kaunista iltaa ja antaa asian olla. Istuin ja jäin kuitenkin miettimään - mikä tässä mättää.

Jokaisella meillä on varmasti mitä erilaisimpia ajatuksia toisistamme. Elämme yhdessä, mutta meillä on erilaisia arvomaailmoja. Valitsemme läheisemme, omistaudumme rakkaimmillemme, jätämme toiset etäämmälle.

Meillä on piilevä halu luoda itsellemme vihollisia; ihmisiä, jotka itse rakennamme omiksi vastustajiksemme. Yhdistämme heihin kaiken epämiellyttävän, pelottavan ja vastenmielisen. Kaiken, mikä omassa elämässä on väärässä asennossa ja mille etsimme syyllistä mieluummin muualta kuin itsestämme. Omaan toki itsekin idun tähän taipumukseen. Olen koko aikuisuuden kamppaillut siitä eroon. Pyrin siihen, että en rakentaisi itselleni vihollisia, ja tavoittelen sitä, että uskaltaisin etsiä vastauksia ja ratkaisuja elämääni ja sen eri olotiloihin itsestäni.

Minusta kirjoitettu ”vitsi” oli törkeä ja henkilökohtaisesti loukkaava. Se kertoo enemmän kirjoittajastaan ja levittäjistään kuin minusta. Vaikka tämän blogin kimmokkeena on tuo teksti, kyseessä ei ole vain minun henkilökohtainen valitusvirteni. Kyse on laajemmasta asiasta. Kenenkään ei tulisi tarvita rakentaa paksua nahkaa itselleen selviytyäkseen arjesta.

Myös Vihreiden keskuudessa on viljelty monia sananparsia muiden puolueiden edustajista ja ylipäätään kaikista, jotka ovat eri mieltä. Se ei ole yhtään sen hyväksyttävämpää. En hyväksy sitä kenenkään joukoista. Niin kauan kuin synnytämme omassa keskuudessa näitä ajatuksia, pidämme yllä vihollisen rakentamisen perinnettä. Syvennämme ja vahvistamme välillämme olevia eroja ja annamme vihan ja katkeruuden määrittää ajatusmaailmaamme ja lopulta toimintaamme. Tästä samasta lähteestä ovat saaneet alkunsa myös kaikki sodat ja konfliktit.

Puhumme paljon hyvinvointiyhteiskunnasta. Taistelemme yhteiskunnan kahtiajakautumista, eriarvoisuutta ja köyhyyttä vastaan. Murehdimme nuorten mielenterveyttä ja maamme kilpailukykyä, mutta silti pidämme yllä vihaa toisiamme kohtaan. Jokin tässä yhtälössä ei toimi. Meidän tulisi kurottautua toisiamme kohti etsien sopua, ratkaisuja ja tietä toistemme luo. Yhteisö ei kykene jakamaan yhteistä tilaa täydessä vihassa, mutta kaksi erilaista mahtuu samaan huoneeseen, jos päätämme nojautua meitä yhdistäviin tekijöihin ja yhdessä kunnioittaa, ymmärtää ja rakentaa molempien jaettua huomista.

Itse mietin usein mitä on aikuisuus. Olen 33-vuotias ja ison osan ajasta tunnen oloni edelleen yhtä avuttomaksi ja tietämättömäksi kuin ollessani 10-vuotias. Pelkään, etten osaa, etten riitä ja etten kuulu joukkoon. Huolehdin, murehdin, petyn ja toivon. Silti olen yhdessä asiassa muuttunut. Vihan nostaessa päätään en enää halua antaa sille valtaa, vaan päätän hengittää vielä kerran. Ymmärrän, etteivät asiat ole mustavalkoisia. Haluan kantaa vastuuta yhteisestä.

Toisaalta 10-vuotiaana en luottanut pahaan. Uskoin, että hyvä voittaa. Ihminen ei voi ulkoistaa itseään omasta yhteisöstään. Sen on uskallettava katsoa jokaista silmiin.

Jaa sivu: