— Jani Toivola

11.9.2001

11.9.2001, New York. Tasan kymmenen vuotta sitten olen varhain aamulla matkalla kouluun. Olen myöhässä teatterikouluni oppitunnilta ja juoksen minkä jaloistani ja kädessäni läikkyvältä kuumalta kahvilta pääsen. Koulun kulmalle saapuessani havaitsen yläilmoissa, kaukana alakaupungissa sankan savun. Kuudennelta Avenuelta on suora näköyhteys Wall Streetin ytimeen. Kun katson tarkemmin, näen jotain pitkulan muotoista lentävän kohti yhtä WTC:n torneista. Lisää savua. Katson hetken ja jatkan matkaa. Olen myöhässä tunnilta. Neuroottisen täsmällisenä ihmisenä en voi sietää tunnetta, joka tulee, kun tietää olevansa myöhässä. Päätä kiristää, mielessä kohoaa raivo omaa aikaansaamattomuutta kohtaan, ja samaan aikaan yritän keksiä vedenpitävää selitystä myöhästymiselleni.

Saavun koululle, joka on täydessä kaaoksessa. Ihmiset parveilevat käytävillä ja puhelimet soivat. Juoksen luokkaan, mutta opettajaa ei näy missään. Koulun toimistossa sanotaan, että metrot on suljettu eikä opettaja pääse paikalle. Päivän tunnit on peruttu. Minä alan huutaa toimiston sihteerille, että olen maksanut koulusta kalliin hinnan ja odotan saavani opetusta. Sihteeri yrittää rauhoitella ja toteaa että minunkin olisi syytä lähteä kotiin. Poistun tuohtuneena ja päätän mennä kuntosalille.

Ovella vahtimestari ilmoittaa, että sali on suljettu turvallisuussyistä. Saan raivarit vahtimestarille. Maksan kuntosalijäsenyydestäni kovaa hintaa ja oletan salin olevan auki. Jatkan kävelyä. Metrot on suljettu, enkä tiedä minne mennä. Harhailen kaupungilla, enkä ymmärrä mitä ympärilläni tapahtuu. Ihmiset ovat kerääntyneet ravintoloiden edustoille katsomaan uutisia. Minä en joistain syystä mene sisään. Haahuilen. Vastaan tulee ihmisiä, jotka ovat yltä päältä paksun valkoisen pölyn peitossa. Miehen otsasta tulee verta.

Istun puistonpenkille ja rupean kuuntelemaan pientä kannettavaa radiotani. Toimittaja kertoo, että kaksi lentokonetta on iskeytynyt WTC:n torneihin. Tornit ovat romahtaneet ja tuhansien ihmisten arvioidaan menettäneen henkensä. Kyyneleet alkavat valua. Vasta nyt annan itseni käsittää mitä ympärilläni on tapahtunut. Syitä ei tiedä vielä kukaan.

Matka kotiin Brooklyniin kestää useita tunteja, sillä saari on suljettu. Kadulla kuulen, että Brooklynin sillan yli pääsee kävellen Brooklynin puolelle. Sillalla vastassa on vaeltava ihmismeri. Sillan laidoilla urheiluliikkeiden työntekijät jakavat naisille korkokenkien korvikkeeksi ilmaisia lenkkitossuja. Sillan toisella puolella on vastassa joukko autoilijoita, jotka olivat kuulleet radiosta sillan ylittäjistä. He olivat tuoneet paikalle lavoittain virvokkeita janoisille. Vanhuksille tarjotaan kyytiä kotiin.

Seuraavat päivät istuin kotona ja tuijotan uutisia. Iltaisin menin Union Squaren aukiolle. Itketti, enkä tiennyt minne muualle mennä. Paikalle kokoontui joukoittain ihmisiä. Joku toi kitaran, ja lauloimme yhdessä ja poltimme kynttilöitä. Manhattanista oli tullut pieni leiri. Tunnelma oli sama kuin lapsena kesäleirillä iltanuotiolla. Mieltä kaiversi koti-ikävä ja samaan aikaan oli hyvä ja lämmin olla. Päivittäisiin rutiineihin iskujen jälkeisinä viikkoina kuului myös New York Timesin “Iskuissa kadonneet “ -osion lukeminen. Kuvia ja tarinoita menehtyneistä. Huomasin etsiväni mahdollisimman traagisia tarinoita. Koulu avattiin viikko iskun jälkeen, mutta vielä monta viikkoa eteenpäin keskustelu oppitunneilla ajautui tapahtuneeseen. Ihmiset itkivät ja kertoivat omia tai tuttujen tarinoita. Tarve jakaa tuntoja oli suuri.

Löysin muutama viikko sitten muuton yhteydessä vanhan aikakausilehden kymmenen vuoden takaa. Kannessa on palavat tornit. Lehti on julkaistu kolme päivää iskujen jälkeen. Halusin aikanaan säästää lehden, jotta muistaisin.

Dalai Lama vieraili muutama viikko sitten Suomessa ja myös minulla oli kunnia tavata hänet lyhyesti yhdessä pienen kansanedustajista ja muista vaikuttajista koostuneen ryhmän kanssa. Dalai Laman puheen jälkeen meillä oli mahdollisuus esittää kysymyksiä. Pohdinnassa oli tietenkin ongelmallinen Tiibetin tilanne. Vierailun yhteydessä puhuttiin myös Kiinan ja Intian näkymistä sekä kaupankäynnistä. Kukaan meistä ei kuitenkaan kysynyt yhdeltä maailman tunnetummista henkisistä johtajista mitään johtajuudesta tai henkisyydestä. Kukaan meistä ei kysynyt miten tulisi johtaa kansaa ja sen asioita maassamme, joka tuntuu olevan monella tapaa arvojen osalta repivässä ja jakautuneessa tilassa. Ilmassa on paljon pelkoa ja aggressiivisuutta. Ilmentymiä, jotka eivät aina ole olleet tunnusomaisia yhteiskunnallemme. Miten johtaa kansaa läpi tämän turbulenssin ja tuoda kaikki ehjänä ja yhtenäisempinä perille? Miten rakentaa siltoja ja vähentää katkeruuden tunnetta? Hilpeällä, äänekkäästi nauravalla ja kosketusta pelkäämättömällä miehellä olisi varmasti ollut paljon sanottavaa.

Nyt pitäisi olla henkisen johtajuuden aika.

 

 

Jaa sivu: