— Jani Toivola

Ihmisen tulee olla lainsäädännön keskiössä

Todistin tänään eduskunnassa keskustelua, jossa pohdittiin lainsäädännöllisestä näkökulmasta, kumpi on vaarallisempaa: kemiallisten aseiden vai miinojen hallussapito. Tuleeko rikoslain olla yhtä kova molempien suhteen? Maallikon näkökulmasta tämä oli pelottava ja jossain määrin myös hämmentävä keskustelu. Miksi meidän tulisi puolustaa kenenkään oikeutta pitää hallussaan minkäänlaista versiota miinasta? Eivätkö ne ole tuhoaseita, joita vastaa jo prinsessa Dianakin omassa lapsuudessani taisteli? Toki asia on juridisesti monimutkaisempi.

Olen lyhyen urani aikana lakivaliokunnassa oppinut, että harvaa asiaa voi katsoa yksittäistapauksena kun puhutaan lainsäätämisestä. Yhden päätöksen myötä saatetaan päästää liikkeelle ketju, jonka vaikutuksesta sama lakia voidaan toisessa kohtaa tulkita täysin päinvastaisesti.

Lainsäädäntötyö on äärimmäisen tärkeää. Yhteiskunnan kannalta on välttämätöntä, että laki turvaa yhteiskunnan järjestyksen rikollisuutta ja väärinkäytöksiä vastaan. Samalla kuitenkin tuntuu unohtuvan, että yksikään laki ei voi lopulta estää rikosta tapahtumasta.

Katsoin muutama päivä sitten tv-uutisista oikeudenkäyntiä, jossa käsiteltiin bussikuskin pahoinpitelyä. Hänet oli hakattu työvuoronsa aikana niin pahasti, että siitä aiheutunut aivovaurio on jättänyt häneen jälkensä loppuiäksi. Tekijät toki katuvat väkivaltaansa, mutta katumus ei vie pois uhrin kärsimystä. Edes laki ei kyennyt suojamaan uhria tuona yöllisenä väkivallan hetkenä.

Kuinka monta lakia tai lakisovellusta yksi ihmiskunta kykenee tekemään? Tulevatko jossain kohtaa rajat vastaan? Jos nyt pohdimme vakavasti mahonkipöydän ääressä eri tuhoaseiden eroja suhteessa jalkaväkimiinat kieltävään Ottawan sopimukseen, niin mitä keskustelu tulee olemaan 20 vuoden päästä?

Mitä jos maailma vaan repeää liitoksistaan? On paradoksaalista, miten ihminen synnyttää itse itselleen jatkuvasti yhä vakavampia uhkia ja kauhukuvia, ja samaan aikaan toisaalla näihin uhkakuviin pyritään löytämään yhä uusia suojautumiskeinoja. Ikään kuin hakkeri toimisi samaan aikaan viruksen luojana ja sen torjujana – ketju on loputon.

Asian toisessa päässä tulisivat olla entistä vahvemmin ihmiset. Parasta lainsäädäntöä ja turvallisuuspolitiikkaa on kiinnittää huomiota niihin syihin, jotka ajavat ihmisiä äärimmäisiin tekoihin.

Miten luoda ihmisen näkökulmasta, hänen kauttaan ja hänen tarpeistaan lähtien yhteiskuntaa, jossa ihmisen suojana yöllisellä bussipysäkillä on toisten ihmisten hyvyys? Tarvitsemme ihmisten keskinäistä luottamusta ja uskallusta toistemme suhteen, toivoa menettämättä ja vihaan tarttumatta, omaa vastuuta kantaen. Yhteisenä päämääränä tietoisuus siitä, että meidän kaikkien tulee olla yhteiskuntamme hyväksyvän ja läsnä olevan viestin saavuttamia. Tavoitteena yhteisö, jossa kenenkään ei tarvitse toimia väkivaltaisesti, pelon, vihan tai surun siivittämänä.

Tv 2:n vihaillassa puhuttiin vihapuheesta, väkivallasta, arvojen ja tekojen politisoitumisesta. Keskusteluun pääsi vain harvoin ihminen. Tunnistan myös itsessäni sen hetken, kun viha nousee kurkkuun. Sen rinnalla kulkee yleensä hätä tai pelko omasta asemasta ja oikeuksista. Pyrin kuitenkin niinä hetkinä pysähtymään ja tarkastelemaan tunnettani. Tästä alkaa viha ja erottelu. Minulla on vielä mahdollisuus valita, mitä kautta ja millä tavoin reagoin. Yritän jättää vihan syrjään, itseäni kriittisesti kuunnellen ja toista silmiin katsoen.

Jaa sivu: