— Jani Toivola

Muutosta kohti parempaa

Retki Nepalissa jatkuu. Matkan aikana on käynyt moneen kertaan selväksi, että Nepalissa naisten asema vaihtelee laajasti. Räikeistä epäkohdista huolimatta naisia löytyy hiljalleen myös päättävistä asemista.

Naiset kouluttautuvat jatkuvasti enemmän, kun asenteet ja muurit murtuvat. Olen tavannut lukuisia rohkeita naisyrittäjiä. Koskettavimpia ovat olleet maaseutukylien naiset, jotka elivät ennen lähes ilman mitään. Pienlainojen ja kyläyhteisön naisten yhteisponnistuksella ja voimautumisella heistä on esimerkiksi Naisten pankin avustuksella tullut tomaatinviljelijöitä, käsityöyrittäjiä tai kanalan omistajia. Monista naisista on tullut perheensä pääasiallisia elättäjiä. Perheiden toimeentulo on moninkertaistunut, jonka ansiosta on ollut mahdollista lähettää lapset kouluun.

Eräs tapaamani yrittäjänainen oli jopa perustanut rahaston lapsillensa. Koulutuksen avulla on taattu lapsille kirjoitus- ja lukutaidonopetusta, yrittäjyyskoulutusta ja taloudenpitoa. Tytöt ovat saaneet myös valistusta itsenäisenä naisena olemisen mahdollisuudesta.

Asenteiden muutoksesta huolimatta ilmassa on vielä paljon realiteetteja ja todellisuutta, jotka eivät tue muutosta ja naisten aseman paranemista. Jos katsotaan kaikkein vähäosaisimpia Nepalin väestöstä, on heistä enemmistö naisia. Mitä syvemmälle maaseudulle mennään, sitä vaikeampaa on naisen luoda itsenäisiä edellytyksiä elämälleen.

Tässä joukossa kaikkein huonoimmassa asemassa ovat dalidit eli vapaasti käännettynä kastittomat. Heidän joukossaan on vahvasti menneinä vuosikymmeninä elänyt myös lapsiorjuus. Nepalilaisia lapsiorjia kutsutaan kamlahareiksi. Lapsen myyminen on tänään laissa kiellettyä, mutta käytännössä vanha julma tapa elää edelleen.

Kuulin eilen entisen lapsiorjan tarinan. Hänen nimensä on Kausila. Hän on tänään 21-vuotias. Vanhemmat myivät Kausilan lapsiorjaksi tytön ollessa 4-vuotias. Taustalla on yleensä perheen maksamattomat velat tai kyvyttömyys huolehtia taloudellisesti kaikista lapsista. Lapsi myydään toiseen perheeseen, minne hän siirtyy kotiorjaksi. Näin kävi myös Kausilalle.

Ollessaan 10-vuotias sisukas tyttö päätti karata. Tytön omat vanhemmat eivät kuitenkaan halunneet enää tunnustaa “entistä” tytärtään ja hänet palautettiin takaisin orjaksi perheeseen, josta oli paennut. Raskaiden kotitöiden lisäksi hän joutui kohtaamaan myös väkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä. 16-vuotiaana perhe päätti naittaa hänet tuntemattomalle miehelle, mutta Kausilan mitta tuli täyteen. Hän pakeni toistamiseen ja päätti aloittaa vaikeuksista huolimatta itsenäisen elämän luku- ja kirjoitustaidottomana entisen kotikylänsä läheisyydessä.

Kausila tapasi eurooppalaisia avustustyöntekijöitä, jotka ottivat tytön suojiinsa. Avustustyöntekijät kannustivat häntä opiskeluun ja tarjosivat apua traumojen käsittelyyn. Hiljalleen Kausila löysi äänensä, oppi lukemaan ja kirjoittamaan. Hän on tänään 21-vuotias ja pyörittää omaa hyväntekeväisyysjärjestöään, joka pyrkii auttamaan muita hänen kaltaisiaan tyttöjä.

Tänä vuonna Kausila on kutsuttu asiantuntijaksi valtion asettamaan korkeantason komiteaan, jonka tehtävänä on pyrkiä löytämään ratkaisuja kastittomien dalidien aseman parantamiseen. Itsenäisyytensä alussa Kausila oli silminnäkijöiden mukaan hiljainen ja hento niin kehonkieleltään kuin mieleltäänkin. Puhuessaan hän peitti kasvojaan käsillään ja puhui vaikealla äänellä. Tänään hän puhuu rohkeasti ja edistyksellisesti ihmisjoukkojen edessä ja raivaa tietä kohti parempaa elämää.

Tämänkaltaisten tarinoiden äärellä on selvää, että työtä on vielä tehtävänä, mutta ehkä asetelma ei kuitenkaan aina ole niin, että me paremmin voivat auttaisimme heikompia. Mietin Kausilan tarinaa ja vanhaa lausetta lapsuudesta, jonka mukaan lautanen pitää syödä tyhjäksi, koska Afrikassa lapset näkevät nälkää. Kausilan tarinasta kuitenkin tuli tunne, että olin itse se vähäosaisempi. Jos Kausila on päättänyt olla peittämättä kasvojaan ja uskaltaa näyttää itsensä, miksemme mekin pystyisi siihen.

Jaa sivu: