— Jani Toivola

Jotta yksikään nuori ei jäisi varjoon

Hyvinkään tragedia osoitti karmaisevalla tavalla yhteisöllisyyden ja nuorten kuuntelemisen tarpeen. Se kiinnitti huomion siihen, mikä on nuorten mahdollisuus vaikuttaa itseään koskeviin päätöksiin, ja toisaalta paljonko yhteiskunta käyttää aikaa ja rahaa myös sen hiljaisimman nuoren löytämiseen.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa nousee kaksi hyvin erilaista ilmapiiriä suhteessa nuoriin. Toinen ajattelu lähtee siitä, että ihmiset tekevät itsenäisiä valintoja ja elävät näiden valintojensa kanssa. Jokainen on siis oman elämänsä seppä. Elämä on välillä raskasta ja lyö korville, mutta kyllä kaikesta selvää. Jokainen aikaisempikin sukupolvi on maksanut hintansa.

Toinen ajattelu lähtee puolestaan siitä, että yhteiskunnan on tehtävä kaikkensa, jotta jokaiselle apua tarvitsevalle kyettäisiin ojentamaan käsi ja hänen huoliinsa suhtauduttaisiin vakavasti. Käden ojentaminen tarkoittaa ehkä ennen kaikkea sitä, että tunnustamme nuorten yksilöllisyyden. Että uskallamme hyväksyä kaiken, mitä nuoresta nousee esiin. Otamme siitä kopin ja käsittelemme sitä yhdessä nuoren kanssa. Se tarkoittaa päätöstä siitä, että vaikenemisen yhteiskuntaa emme voi enää valita.

Tässä yhteydessä en voi korostaa liikaa yhteiskuntatakuun merkitystä. Se on aikamme tärkein ja kannattavin investointi, jotta yksikään nuori ei jäisi varjoon omasta elämästään. Myös meneillään olevassa kuntauudistuskeskustelussa yhden keskeisen painopisteen tulee olla nuorissa. Se tarkoittaa valtion ja kuntien yhteistä linjausta ja sitoutumista siihen, että jokaisella koululla tulee olla yksi päätoimisesti nuorten kanssa työskentelevä henkilö, sekä nuorisovaltuustojen aseman vakiinnuttamista osaksi jokaisen kunnan päätöksentekoa ja siitä käytävää keskustelua.

Etsivällä nuorisotyöllä ja siihen liittyvällä viranomaistyöllä on puolestaan mahdollisuus löytää tällä hetkellä yhteiskunnasta eksyneet nuoret ja auttaa heidät oman elämänsä alkuun. Etsivään nuorisotyöhön olisi mahdollisuus sisällyttää myös nuorten oman tieto-taidon hyödyntämistä samalla tavalla kuin esimerkiksi vertaissovittelussa ja KiVa-kouluhankkeessa tehdään. Eli hyödynnetään nuorten tietoisuutta, silmiä ja korvia lähipiirissä ilmaantuvien ongelmien käsittelyssä. Nuoret voisivat tehdä yhteistyötä etsivää nuorisotyötä tekevien tahojen kanssa kouluissa, ostareilla ja kaduilla. Näin voitaisiin kuulla, nähdä ja keskustella nuorten ongelmista heidän kanssaan ennen kuin etsivää nuorisotyötä tekevät tahot saavat yhteydenoton viranomaisilta. Tämä opettaa myös yhteisvastuuta.

Tämä ei kuitenkaan itsessään riitä. Rakenteisiin ja palveluihin katsomisen lisäksi meidän täytyy uskaltaa katsoa myös peiliin: miten minä omalla olemisellani voisin edesauttaa nuoren hyvinvointia? Itse koulukiusattuna ja joukosta erottuvana nuorena janosin yhteiskunnalta merkkejä siitä, että myös toisen näköinen tai toisella tavalla ajatteleva lapsi mahtuu yhteiskuntaan. Omalla kohdallani yhtälö oli haastava, sillä 80-luvun Suomessa eri kulttuurit ja ihon sävyt eivät liiemmin kukoistaneet. Käänsin katseeni aikuisiin, jotka eivät näyttäneet samalta kuin minä, mutta jollain muulla tavalla rikkoivat kaavaa. Antoivat merkin siitä, että ei ole täytettävä normia mahtuakseen joukkoon. Minun pelastukseni 10-vuotiaana oli Aune Kolehmainen Tohmajärveltä. Aune oli aikuinen, joka meinasi tukehtua nauruun. Aune kikatti aina ja vedet silmissä. Minä ihmettelin, miten aikuinen voi nauraa noin paljon ja kovaa. 50-vuotiaasta Aunesta tuli ulkopuolisuuttani lievittävä ystävä.

Meiltä poliitikoilta odotetaan oikeutetusti konkreettisia toimia. Tämä on toimi, johon jokainen voi ryhtyä tänään. Jokainen meistä voi omassa yhteisössään vaikuttaa olemisen kulttuuriin. Kuinka hyvin oma yhteisöni ottaa vastaan jokaisen nuoren tarinan? Miten voimme varmistaa, ettei kenenkään tarvitsisi piilotella tai peitellä mitään puolta itsestään? Nuoren on helppo salata kipunsa, mutta syleilevää ja vastaanottavaa yhteiskuntaa on vaikeampi väistellä. Jokaisella nuorella tulisi olla oma Aune.

Jaa sivu: