— Jani Toivola

Tunteen ja tiedon ääriviivat

Vierailtuani lähes 300 erilaisessa oppilaitoksessa ympäri Suomea tuntuu kouluista, oppimisesta ja nuorten hyvinvoinnista käytävä keskustelu äärimmäisen turhauttavalta. Mikään julistus ei tunnu kuvastavan kohtaamiani yhteisöjä ja niiden todellisuutta. Mukaan mahtuu juuri niin monta tarinaa kuin on kohdattua nuorta. Paljon häkellyttävän voimauttavia ja rohkaisevia tarinoita ja iloa, mutta yhtä paljon myös surua, kipua, yksinäisyyttä ja ulkopuolisuuden tunnetta.

Kertaakaan en ole miettinyt, montako kieltä kukin ehtii peruskoulun aikana aloittaa tai pitäisikö uskontoa tai historiaa karsia vai lisätä. Teoria kulkee omalla painollaan, ja tietoa sekä oppia saa. Sen puutteesta ei kenenkään menestys Suomessa jää uupumaan. Sen sijaan tulisi kiinnittää huomio siihen, miten hyvin koulu opettaa tuntemaan omat ääriviivat, eli yksilön osana yhteisöä. Kuka minä olen suhteessa saamaani tietoon?

Jokaisella nuorella on oma tapansa oppia, ja jokaisella on omat syynsä innostua tai olla innostumatta tarjotusta uudesta tiedosta. Monelle nuorelle arkipäiväinen kysymys on, miksi minun pitäisi opiskella tai olla kiinnostunut tästä ja tästä aiheesta? Tähän kysymykseen emme voi vastata peruskoulun tuntijakosuunnitelmalla.

Hyvä esimerkki tästä oli äskettäinen vierailuni erään oppilaitoksen valmentavalla Stara-luokalla. Vuoden aikana nuorilla on mahdollisuus kehittää oppimisen taitojaan, löytää omia vahvuuksiaan sekä käytännössä tutustua harjoittelujen sekä vierailujen kautta eri alojen arkeen. Suurella osalla on taustalla yhteishaku, jonka seurauksena ovet opintoihin eivät ole vielä avautuneet. Luokkatila oli jaettu kahteen osaan. Toisella puolella luokkaa oli virallisempi oppimisen puoli tietokonepöytineen ja huoneen toisessa päädyssä huomattavasti houkuttelevampi sohvanurkkaus. Nojatuolien viereisen makuusohvan ajatus oli valinnaisuudessa ja joustossa. Osa nuorista osaa keskittyä parhaiten rennosti makuuasennossa. Opiskelu aloitetaan omasta tutusta ympäristöstä ja etsitään sitä kautta keskittymistä, joka kantaisi myös pulpettiin. Kahvilanurkkauksella taas otettiin huomioon tyttöjä, jotka kokivat seurustelukulttuurin omakseen ja sitä kautta etsittiin reittiä samaan intensiteettiin päätteen edessä.

Olen huolissani sekä lasten tasapuolisesta mahdollisuudesta päästä hyvään kouluun että heidän kyvystään ottaa vastaan ja käsitellä tietoa sekä hahmottaa tiedon merkitys osana kasvutarinaansa. Ensimmäisestä huolenaiheesta käydään vilkasta keskustelua, mutta lasten ja nuorten arkitodellisuus on jäänyt keskustelussa vähemmälle. Pidän ongelmallisena sitä, että niin sanotun koulushoppailun myötä koulut on ajettu keskinäiseen kilpavarusteluun, joka uhkaa lisätä eriarvoisuutta ja koulujen välisiä eroja. Lapsen koulutie ja siihen sisältyvät valinnat eivät saa määrittyä yksittäisten oppiaineiden puolustamisen näkökulmasta tai koulun särkymättömän maineen puolustamisen ehdoilla.

Ensimmäisen ja toisen huoleni vuoropuhelu on asia, josta toivon jatkokeskustelua. Tulisiko oppiaineiden valinnaisuuden rinnalla keskustella myös oppimistapojen valinnaisuudesta? Tähän kaikkeen tarvitaan ihmisiä. Kouluyhteisö on keskeisin opettajamme. Siksi tarvitsemme tukevia käsiä ja kuulevia korvia, opettajia, vanhempia, koulupsykologeja, koulukuraattoreita, vahtimestareita ja keittiön työntekijöitä.

On tärkeää oppia tunnistamaan omat ääriviivansa ja uskaltaa ottaa niiden vaatima tila yhteiskunnasta. Määrittämällä omat ääriviivansa on mahdollisuus synnyttää hyvää elämää myös ympärillään. 1950-luvulla amerikkalainen Rosa Parks, tavallinen työtätekevä afroamerikkkalainen nainen, päätti eräänä päivänä määrittää omat rajansa uudelleen. Rosa Parks istui rotuerottelun aikakaudella bussissa valkoisen paikalle sillä seurauksella, että vietti yön putkassa ja sai myöhemmin oikeuden edessä tuomion. Tarina ei kuitenkaan päättynyt tuomioon. Yhden naisen rohkea istuminen sai ihmiset avaamaan suunsa. Kirvoitti ihmiset taistelemaan vallitsevaa ilmapiiriä ja arvomaailmaa vastaan. Yhden ihmisen ääriviivojen uudelleen piirtäminen toi näkyväksi, miten mahdotonta ihmisen on elää ilman ääriviivoja.

Tänäänkin moni meistä etsi omia ääriviivojaan. Niin aikuinen kuin lapsikin. Puutteemme ovat hyvin erilaisia. Vajavaisuuden tunteet vaihtelevat. Herkkyys ja heikkous yhdistävät.

Jaa sivu: