— Jani Toivola

Arvokas ja vapaa elämä

Tänään keskipäivällä julkaistiin YK:n väestörahaston vuosiraportti, jonka painopisteenä on ihmisoikeusperustainen perhesuunnittelu kehitysmaissa. Raportti nostaa vahvasti esille, että jokaisen ihmisen perusoikeutena on tehdä itsenäisiä valintoja oman elämänsä suhteen, saada oma äänensä kuuluviin, palvelut käyttöönsä sekä tuki ja tieto käyttää omaa ääntänsä.

Puhutaan siis oikeudesta päättää mennäkö naimisiin, koska ja kenen kanssa tai haluaako lapsia, koska ja kuinka monta. Oikeus itsenäiseen päätökseen koskee kaikkia. Sen tulee ulottua kaikille väestöryhmille ikään, sukupuoleen tai seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta ja kaikki eri perhemuodot tunnustaen. Näiden tavoitteiden ytimessä ovat koulutuksen tuoma tieto, neuvontapalveluiden tuoma kunnioitus omia valintoja kohtaan, ehkäisyn tuoma konkreettinen suoja sekä oikeus lailliseen turvalliseen aborttiin. Nämä oikeudet ovat ajankohtaisia myös Suomessa.

Ministeri Päivi Räsäsen kirkolliskokouksessa pitämä puhe nousi viime viikolla otsikoihin. Puheessaan hän nosti esille abortin. Uutisoinnissa ministerin aborttikanta pääsi ehkä suhteettomankin suureen osaan lööppien siivittämänä. Kirkolliskokouksen käyttäminen tämänkaltaiseen keskustelunavaukseen ei ollut harkittu eikä hyvä valinta. Etenkään ministeriltä, joka esittää kirkolliskokoukselle valtiovallan tervehdyksen.

Ministeri toivoi puheessaan avointa keskustelua abortista. Olen samaa mieltä. En kuitenkaan toivo keskustelua, joka rajaa väestön oikeuksia keskustelijan henkilökohtaiseen vakaumukseen nojaten.

Tarvitsemme avoimuutta, emme lisää kieltoja. Keskustelun ytimessä tulisi olla ehdoista ja vaatimuksista vapaa arvoilmapiiri, jossa olisi mahdollisuus saada ja jakaa tietoa sekä ymmärrystä tilanteesta, joka on osa ihmisen elämää. Jakamalla kokemuksia ja tietoa abortista, on mahdollisuus tarjota vertaistukea, lisätä ymmärrystä ja vähentää häpeää ja syyllisyydentuntoa.

En ole koskaan elämässäni tavannut ketään abortin läpikäynyttä ihmistä, joka pystyisi kirkkain silmin sanomaan, että tapahtuma olisi ollut täysin kivuton eikä se jättäisi ihmiseen mitään jälkiä. Silti kokemuksista ei välttämättä paljon puhuta edes lähipiirissä. Tästä syystä tuki on tarpeen.

Avoimuus ehkä myös pakottaa miettimään omaa käyttäytymistä niissä tapauksissa, joissa ei olla tietoisia ehkäisystä ja sen välttämättömyydestä ei-toivottujen raskauksien kohdalla tai ollaan muuten välinpitämättömiä. Usein välinpitämättömyyskin on oire jostain muusta. Näihinkään tilanteisiin abortin rajoittaminen tai tuomitseminen ei ole oikea keino.

Tarvitaan neuvontaa, tukipalveluja ja osaavaa jälkihoitoa, jossa läpikäydystä on mahdollisuus keskustella avoimesti ja ehdoitta. Jos tahdomme todella ehkäistä aborttien määrää, on kiinnitettävä huomiota jo nuorille tarjottuun seksuaalikasvatukseen sekä siihen, miten yhteiskunnassa suhtaudumme ylipäätään seksuaalisuuteen.

Tietyissä vakaumuksellisesti aborttia vastustavissa puheenvuoroissa on läsnä jonkinlainen ihmisen seksuaalisuuden ehdollistaminen tai jopa ehkäisyn ehdollistaminen. Halu sanella ja säätää, mihin seksuaalisuus kuuluu ja kenen kohdalla se on normaalia ja hyväksyttävää. Kaikki seksuaalisuuteen liittyvät ehdot ja puhumattomuus lisäävät häpeää ja häpeä taas heikentää omanarvontuntoa ja on omiaan laukaisemaan myös riskikäyttäytymistä.

Suomi on edelläkävijä koulujen seksuaalikasvatuksessa ja meillä on muihin pohjoismaihin verrattuna alhaisimmat aborttiluvut. Avaimena tähän on 1970-luvulla alkanut seksuaalikasvatus, jolla saatiin tilastokäyrät laskuun aina 1990-luvulle asti. Laman myötä seksuaalikasvatusta kouluissa leikattiin ja tämä näkyi saman tien myös aborttien lisääntymisenä. Vuonna 2004 seksuaalikasvatus tuli pakolliseksi kaikkiin kouluihin ja sen myötä myös aborttien määrä laski uudelleen. Laadullista kehitettävää kuitenkin vielä riittää ja seksuaalikasvatukseen kohdistuvia määrärahaleikkauksia tulisi ehdottomasti välttää.

Opetuksessa tarvitaan lisää avoimuutta ja selkeä linja. Seksuaalikasvatuksen taso ja näkökulma vaihtelevat hyvin paljon kouluittain. Olen ennen kaikkea huolissani nuorista miehistä ja naisista ja heidän mahdollisuuksista käsitellä omaa seksuaalisuuttaan avoimessa ja häpeilemättömässä ilmapiirissä. Tällä hetkellä keskustelun rajat saattavat määräytyä yksittäisen opettajan kyvystä ja valmiudesta käydä keskustelua ihmisen seksuaalisuudesta. Erityisesti näitä rajoja haetaan, kun puhutaan seksistä ja siihen liittyvistä positiivisista asioita ja nautinnosta, tai kun puhutaan seksuaalivähemmistöistä ja eri perhemuodoista. Näillä alueilla liikuttaessa helposti ajatellaan, että positiivisuudella markkinoidaan nuorille seksiä. Puhumattomuus ei kuitenkaan ratkaise mitään.

Ei tarvitse astua kovinkaan kauas Suomen rajojen ulkopuolelle ja tilanne on aivan toinen. Minkälaista olisi elää yhteiskunnassa, jossa naisella ei olisi ollenkaan oikeutta aborttiin tai naisen pitäisi käydä läpi nöyryyttävä prosessi todistaakseen, että raskaus on esimerkiksi raiskauksen seuraus ja vain sen nojalla hän olisi oikeutettu aborttiin.

Kaikki aborttikeskustelun tarinat kumpuavat kuitenkin samasta juuresta ja silloin tulee olla varovainen. Mikä on valintojemme ja arvojemme viitoittamaa suuntaa? Ohjaako yhteiskuntaamme pelko, häpeä ja oikeuksien arvottaminen? Vai haluammeko edelleen nähdä itsemme vapaina yksilöinä tekemään itsenäisiä valintoja, joista kykenemme myös kantamaan vastuun. Maalina yhteiskunta, jossa jokaisella on kyky tehdä itseään kunnioittavia valintoja ilman häpeän taakkaa. Puhuttaessa elämän ainutlaatuisuudesta, toivon sen pitävän sisällään myös mahdollisuuden katsoa jokaista valintaa silmiin.

Jaa sivu: