— Jani Toivola

Järkkymätön mieli kehityksen esteenä

Osallistuin muutama viikko sitten Nicaraguassa Keski-Amerikan seksuaali- ja lisääntymisterveyskysymyksiä sekä oikeuskysymyksiä käsitelevään seminaariin. Nicaracua on parhaillaan uusimassa perhelainsäädäntöään. Ensimmäisestä lakiluonnoksessa yksinhuoltajat puuttuivat kokonaan. Kansa ja media nousivat kapinaan, ja lakiluonnosta muutettiin. Muutoksen jälkeenkin lakiluonnoksesta puuttuvat muun muassa sateenkaariperheet, vaikka he ovat yhtälailla osa nicaragualaista yhteiskuntaa. Merkittävä syy tähän on uskonnosta ja vanhasta kulttuurista pohjautuva konservatiivinen perhepolitiikka. Mitä on kasvattaa lasta yhteiskunnassa, joka ei tunnusta perhettäsi?

Tavatessani paikallisia päättäjiä ja järjestöjen työntekijöitä kävi ilmeiseksi, kuinka tärkeää monissa kysymyksissä olisi uskonnon ja omien henkilökohtaisten ja kulttuuristen arvojen erottaminen lainsäädännöstä. Tämä ei estä ketään toteuttamasta omassa elämässään omaa vakaumustaan. Mutta lainsäädännön näkökulmasta on hyvin kyseenalaista ja eriarvoisuutta luovaa, jos sitä ohjaa uskonnollinen vakaumus, joka pyrkii rajaamaan eri ryhmien oikeuksia ja tasavertaista osallisuutta yhteiskunnassa.

Teiniraskaudet vaikuttavat negatiivisesti tyttöjen koulutus- ja työmahdollisuuksiin ja ovat tytöille myös huomattava terveys- ja köyhyysriski. Monissa maissa uskonnon ja vanhoillisen kulttuurin ruokkima konservatiivinen politiikka nousee ongelmaksi, kun puhumme esimerkiksi naisten oikeudesta turvalliseen aborttiin ja perhesuunnitteluun. Näiden oikeuksien puute sekä nuorten seksuaali- ja lisääntymisterveyden laiminlyönti on monissa kehitysmaissa syy muun muassa korkeaan äitiyskuolleisuuteen.

Swazimaassa konservatiivinen politiikka puolestaan tarkoittaa homoseksuaalisuuden kriminalisointia ja Ugandassa se on johtamassa lakiin, jossa homoudesta voidaan tuomita elinkautiseen, ja opettajilla on lain määrittämä velvoite ilmoittaa oppilaan poikkeavasta seksuaalisesta käyttäytymisestä viranomaisille.

Etelä-Afrikassa on kokonainen sukupolvi orpoja sekä isovanhempiensa kasvattamia lapsia. Maan hallitus kielsi pitkään aidsin olemassaolon ja lääkityksen jakaminen aloitettiin ontuvasti vasta vuonna 2004. Tämän seurauksena 3,4 miljoonaa alle 17-vuotiasta lasta menetti yhden tai molemmat vanhempansa.

UNAIDSin tuoreen arvion mukaan vuonna 2011 maailmassa oli 34 miljoonaa aids-tartunnan saanutta. Samana vuonna 1,7 miljoonaa ihmistä kuoli ja uusia tartuntoja todettiin 2,5 miljoonaa. Tämä siitä huolimatta, että kehittynyt hoito tavoittaa yhä useamman. 1990-luvulta tähän päivään mennessä 14 miljoonaa on pelastunut kehittyneen lääkityksen ja tutkimuksen ansiosta. Tällä hetkellä hoitoa saa 8 miljoonaa ihmistä. Toiset 8 miljoonaa ovat ilman hoitoa. Kansainvälisen yhteisön rahoitusta tarvittaisiin erityisesti riskiryhmien tavoittamiseen kohdennetusti. Esteenä on konservatiivinen politiikka. Mistä ei puhuta, sitä ei ole.

Erityisen surullista on se, että joka vuosi 390 000 lasta saa hiv-tartunnan, ja näistä 330 000 Afrikassa. Nämä tartunnat ovat turhia, väärin ja estettävissä. Jos äidillä on tieto hiv-tartunnasta, lapsella on merkittävästi paremmat mahdollisuudet välttää tartunta. Kaikkein tärkein keino vähentää äidistä lapseen siirtyviä tartuntoja on lisätä ja parantaa naisten koulutusta, lisätä naisten arvostusta eri yhteiskunnissa ja taata jokaiselle tytölle ja naiselle itsemääräämisoikeus omaan kehoonsa. Maailmassa elää tällä hetkellä noin 16 miljoonaa naista, joilla on hiv.

Kansainvälisen yhteisön tulee puolustaa ihmisiä tiedon avulla ja taisteltava sen puolesta, että jokaisella yksilöllä on mahdollisuus turvalliseen ja täysipainoiseen elämään maasta, tulotasosta, kulttuurista, etnisestä taustasta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai uskonnosta riippumatta. Työtä on vielä paljon, mutta myös kehitystä on tapahtunut, kuten aikaisemmin todetut luvut osoittavat. Yhden maan heikkoudet seksuaali- ja lisääntymisterveyskysymyksissä eivät koskaan voi olla toisen maan vahvuus.

Kansainvälisen yhteisön tehtävä on tarjota hyviä käytäntöjä eri maista sekä resursseja toteuttaa niitä maille, jos apua tarvitaan. Yksi keskeinen kanava apuun on kehitysyhteistyö. Kehitysyhteistyö ei tarkoita pelkästään euromääräistä kehitysapua tai yksisuuntaista avunantaja-avunsaaja –asetelmaa. Se on paljon enemmän. Se on kokemusten vaihtoa, uuden oppimista ja oivaltamista ja yhdessä sovittujen tavoitteiden tukemista. Suomen kehitysyhteistyön painopisteenä on ihmisoikeusperustaisuus. Tämä on tärkeää jo pelkästään sen kannalta, että ilman omaa esimerkkiä ei voi toimia uskottavasti kansainvälisessä toimintaympäristössä ihmisoikeuksien puolesta. Ihmisoikeuksien täysimääräinen toteutuminen on yksi keskeinen tavoite sekä keino muiden kehitystavoitteiden edistämiselle.

Jaa sivu: