— Jani Toivola

Koulukiusaaminen on aina aikuisten vastuulla

Jani Toivola

Tänään julkaistiin opetus-ja kulttuuriministeriön asettaman kiusaamisen vastaisen työryhmän loppuraportti. Aihe on kipeä ja arka ja aivan liian tuttu monelle meistä.

Uskallan sanoa, että tavalla tai toisella lähes jokainen meistä on ollut kosketuksissa kiusaamisen kanssa.  Joko kiusattuna, kiusaajana, puuttujana tai hiljaisena sivustaseuraajana.

Työryhmän tehtävänä oli kartoittaa keinoja, joilla torjua ja myös ennaltaehkäistä kiusaamista. Raportti on ansiokkaasti koonnut lukuisia ehdotuksia niin lainsäädännöllisistä muutoksista toimintakulttuuriin muuttamiseen. Loppuraportti painottaa myös tutkimuksen, opettajien täydennyskoulutuksen ja seurannan merkitystä.

Työryhmä tuo hyvin esille, että kiusaaminen ei ole muusta yhteiskunnasta irrallaan oleva ilmiö, vaan on aina vahvasti sidoksissa laajempaan yhteiskuntaan ja sen eri väestöryhmien asemaan ja hyvinvointiin. Kiusaaminen pakottaa meidät myös katsomaan uudesta näkökulmasta yhteiskunnan eriarvoistumista. Miten hyvin meillä toteutuu tasa-arvo ja yhdenvertaisuus? Millaista Suomessa on olla rodullistettu, vammainen tai seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluva nuori?

 

Raportin tärkein viesti on ehdottomasti se, että kiusaaminen on aina aikuisten ongelma ja vastuulla. Lapsia emme saa koskaan jättää kiusaamisen suhteen yksin. Emme kiusattua, mutta emme myöskään kiusaajaa. Meillä ei ole oikeutta jakaa lapsia hyviin ja pahoihin. Jokainen lapsi on omien olosuhteidensa ja elämäntilanteensa ympäröimä. Kysymys on viimeiseen asti meidän aikuisten kyvystä ottaa vastuuta ja uskalluksesta nähdä ja puuttua.

Jos ja kun kiusaamista ilmenee, se on aina peili meille aikuisille. Toisinaan peili lähiyhteisölle, mutta usein myös laajemmalle yhteiskunnalle. Minkälaisia oppeja me annamme omalla esimerkillämme lapsille ja nuorille elämästä? Kulkeeko meidän oma toimintamme ja se miten kohtelemme kanssaihmisiä samaan suuntaan kuin, ne toiveet ja odotukset turvasta, hyväksynnästä ja kuulluksi tulemisesta, joita asetamme lapsen ja nuoren elämälle?

Politiikassa kuulee edelleen puhuttavan selkään puukottamisesta itsestään selvänä osana poliittista kulttuuria ja kuinka politiikkaan pitäisi astua tähän varustautuneena. Mitä katoaa ihmisestä, jos hän aamulla ensimmäisenä pukeutuu haarniskaan? Onko se paras oppi elämästä, jonka pystymme lapselle ja nuorelle antamaan?

Vai haluammeko tavoitella haasteista huolimatta jotain kestävämpää? Polkua, jossa lapsi ja nuori voisi luottaa, että samat arvot kunnioituksesta, hyväksynnästä ja koskemattomuudesta kantavat myös aikuisuuteen. Kasvaessaan nuori voisi hakea tähän tukea ja esikuvia myös aikuisten maailmasta ja aikuisyhteisöjen tavasta kohdata toinen toisiaan.

Se vaatii meiltä hyvinkin yksinkertaista uskoa hyvään. Siihen, että hyvä kannattelee ja hyvä voittaa. Se on paras oppi elämästä, jonka voimme antaa lapselle ja nuorelle.