— Johanna Sumuvuori

Suomen turvallisuutta ei rakenneta pelolla

Johanna Sumuvuori

Pelkoja lietsomalla ei yleensä synny kuin hätäistä ja huonoa politiikkaa.

Itse ajattelen, että erilaisten pelkojen hallinta on oleellinen osa politiikkaa. Kuten Yhdysvaltain presidentti Franklin Roosevelt aikoinaan totesi: Ainoa asia, jota pitää pelätä, on pelko itse. Pahimmillaan pelko lamauttaa ja estää järkevää ajattelua ja päätöksentekoa.

Juuri nyt tuntuu, että vaikka pelot ovat täysin ymmärrettäviä, niitä myös tarkoitushakuisesti kylvetään. 

Olen itse elänyt nuoruuden, jonka aikana Eurooppaa jakava rautaesirippu rullattiin ylös, kylmä sota julistettiin päättyneeksi ja Suomi liittyi Euroopan unioniin. Maailma tuntui muuttuvan turvallisemmaksi ympärilläni.

Nyt elämme toisenlaista aikaa. Venäjä on vallannut Krimin ja kalistelee sapeleitaan Itä-Ukrainassa, minkä vuoksi pelot ovat luonnollisesti lisääntyneet myös Suomessa. Pettymyksen tunteet ovat olleet välillä valtavia.

Mikään täydellinen yllätys tämä ei ole ollut. Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittisissa selonteoissa on huomioitu jo pitkään esimerkiksi Venäjän lähialueiden jäätyneet konfliktit ja niiden mahdollisesti aiheuttama kiristyvä ilmapiiri. Harva uskoi silti, että rajoja ruvetaan todella siirtelemään.
 

Suomi on osa Eurooppaa

Kun Suomi liittyi Euroopan unioniin, oli valintamme selvä. Kuuluimme läntiseen maailmaan, joka puolusti tiettyjä arvoja: vapautta, demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Tälle on tietysti helppo tuhahdella ja kaivaa esiin myös länsimaiden näennäisyydet, ihmisoikeusongelmat ja demokratiavajeet. Juuri nyt ajattelen, että isoa kuvaa katsoessa näiden arvojen puolustaminen on yhä tärkeämpää.

Euroopan unionin jäsenyys on ollut meille poliittinen valinta, jonka on katsottu tuovan myös turvaa. Lissabonin sopimukseen kirjattu keskinäisen avunannon velvoite tarkoittaa, että jäsenvaltioiden pitää antaa tukea, jos joku niistä joutuu aseellisen hyökkäyksen kohteeksi. Avunantovelvoitteen täytäntöönpano on kuitenkin kunkin jäsenmaan itse päätettävissä. Euroopan unionilla kun ei ole sotilaallista toimivaltaa. 

Ajattelen, että Euroopan tulisi ryhdistäytyä yhteisen puolustuspolitiikan tiivistämisessä. En kuulu niihin, jotka vähättelevät esimerkiksi EU-komission puheenjohtajan Claude Junckerin ja tasavallan presidentti Sauli Niinistön ajatuksia puolustusyhteistyön tiivistämisestä yhteisen puolustuksen (jota on kutsuttu EU-armeijaksi) suuntaan. Toki matka siihen on pitkä ja paljon on kiinni myös siitä, mihin suuntaan EU kokonaisuudessaan on menossa. 

Olen varma, että EU:n perustajillekin on aikoinaan todettu, että hanke ei ole realistinen. Pidän virkistävänä sitä, että politiikassa esitetään myös suuria visioita.
 

Pohjoismainen yhteistyö

Mitä tulee Suomen sotilaalliseen yhteistyöhön, olen pitänyt tervetulleena yhä konkreettisempaa vuorovaikutusta Ruotsin kanssa. Puolustusyhteistyön syventäminen naapurimaamme kanssa on parhaimmillaan mahdollisuus myös poolata puolustusmateriaalien hankintoja. Yhteinen operatiivinen suunnittelu ja resurssien yhteiskäyttö tehostaisi puolustusta.
 
Turvallisuuspoliittinen keskustelu Suomessa on monipuolistunut, kun yhteistyötä pohdittaessa olemme saaneet Nato-väittelyn ohelle muita ulottuvuuksia: Euroopan ja Pohjoismaat. Toki suurin osa EU-maista kuuluu Natoon, joten myös Nato-suhde on käytävä läpi. 

 

Nato-yhteistyö

En kuulu niihin, joille Nato on "mörkö". Se on instituutio, jota pitää tarkastella monelta kantilta. En ole itse pitänyt järkevänä, että Suomi hakisi Natoon.
 
Nato ei halua maita, joissa kansan enemmistö ei kannata jäsenyyttä. Olen myös kokenut, että Suomen kriisinhallintayhteistyö ja rauhankumppanuus Naton kanssa ovat olleet meille hyviä yhteistyön muotoja.
 
Mikäli Suomi pohtisi Nato-jäsenyyttä, olisi selvitettävä tarkkaan, mikä olisi paitsi jäsenyyden taloudellinen, myös poliittinen hinta. Lisäksi olisi hyvä analysoida Naton pelotteen toimivuutta ja esimerkiksi sitä, haluaisiko Suomi Naton tukikohtia alueelleen. 
Myös sotilaallinen aktivoituminen voi lietsoa osaltaan lisää pelkoja ja johtaa kierteeseen, jossa kansainvälinen ilmapiiri pysyy kireänä.
 
Mikäli Suomen turvallisuustilanne heikkenisi ja sotilaallinen uhka näyttäisi todennäköiseltä (nythän asiantuntijoiden mukaan niin ei ole), puolustusmäärärahoja olisi luonnollisesti tarkasteltava perusteellisesti uudelleen. Kun tilanteet muuttuvat, poliittisten analyysien on muututtava. Poteroihin ei ole järkeä jäädä. 

Tällä hetkellä on ensisijaista pysyä EU:n yhteisessä ja yhtenäisessä pakoterintamassa ja Venäjä-politiikassa. Seuraavalla vaalikaudella toivon, että pohjoismaisen ja eurooppalaisen puolustusyhteistyön syventämistä jatketaan. Olisin itse valmis ottamaan isojakin harppauksia. 

Toivon, että Venäjän tilanne ei estä meitä näkemästä muita maailmalla riehuvia kriisejä, kuten Ebola-epidemiaa, Isiksen aiheuttamaa uhkaa, Syyrian pakolaistilannetta ja niin edelleen. Suurinta osaa näistä uhkista ei torjuta sotilaallisesti, vaan korjaamalla epäoikeudenmukaisia talouden rakenteita, tekemällä kehitysyhteistyötä kehittyvien maiden omilla ehdoilla ja panostamalla siviilikriisinhallintaan ja rauhanturvaamiseen. 

En halua pelätä. Haluan ajatella ja valita viisaasti.