— Kerttu Hakala

Ystäväni Nahani

En olisi mitään ilman koiraani. Meillä on vähän niin kuin yhteinen itsetunto, semmoinen pieni ja ailahteleva. Monta vuotta tuo otus oli mulle vain Helinän ja Timon toinen koira, ihan mukava vaikka aika rasittava, koira joka haukkui näyttelypaikalle (se on siis käynyt yhdessä näyttelyssä) tullessa heti sitruunapannan sitruunaliuokset loppuun. Ja sitten istuin junassa sylissäni Nahani, itkustin vähän kun Helinä oli saattanut meidät kyyneleet silmissä asemalle ja kysyin koiralta tuleekohan siitä nyt sitten minun koirani. Nyt sille voi enää vaan silloin tällöin todeta, että joo, siitä tuli minun koirani. Nahanista tuli niin minun koirani, ettei mikään eläin ikinä ole ollut niin minun. Nahani on ollut ja on projekti. Se on vähän arka, mutta äärimmäisen yhteistyöhaluinen. Nahani tekee pienen koiran kaikkensa kuuluakseen laumaan ja pitääkseen laumanjohtajansa tyytyväisenä. Vaikka se tarkoittaisikin sitä, ettei viitsi pyytää ulos kun laumanjohtajalla on joku homma kesken, ja sen tähden kaikessa hiljaisuudessa pitää sitten herättää kämppiksen huoneessa nukkuva kaveri kakkimalla nurkkaan... Nahani ei millään halua olla vaivaksi, ja juuri sen takia se joskus onkin niin rasittava. Oikeasti, se ei ikinä pyydä ulos! Me käytiin pienellä iltaretkellä. Nahani pulasi innoissaan puolisulissa ojissa ja sai hepulin aukealla. Alkuillasta käytiin muiden koirien kanssa harjoittelemassa olemista ja tottelevaisuutta yliopiston parkkipaikalla. Siellä oli lappalaiskoirien joukossa myös yksi saksanpaimenkoira, ja vaikka sakemannit on Nahanin mielestä hirmu pelottavia, niin meni ihan hyvin. Liikkistä, miten paljon sitä voi vielä tuommonen periaatteessa aikuinen koira oppia elämää ja asioita. Mua kyllä huvittaa suuresti, että tän vuoden lopulla se muka näyttelyissä kuuluisi veteraaniluokkaan - siis TUOKO?
Jaa sivu: