— Kerttu Hakala

Pieni kaupunkivaellus

Tein parin tunnin iltalenkin. Mä kutsun näitä pidempiä Oulun-kävelyjäni pieniksi kaupunkikävelyiksi, ja olen jo pitkään halunnut nimetä blogimerkinnän niiden mukaan (eihän se nyt varsinaisesti jälkikasvua ole, tai edes patsas tai sen kummempi valtatie, mutta...). Seuranani mulla oli koira, mutta se katosi jonnekin sitte. Nyt täällä on vaan joku raato. Lenkin huipennus oli ehdottomasti vanha risa hanska, jonka kanssa se kadonnut tai raadoksi luhistunut otus, jota joskus kykeni kutsumaan koiraksi, riehui ympäri metsiä. Mä ehdin ajatella kaikenlaista tuolla talsiessani. Kuten esimerkiksi sitä, että tunnen itseni kauhean hyväksi ihmiseksi joka kerta, kun jätän oikaisematta ja säästän siten nurtsia, vaikka toisaalta musta ne tiet on ihan väärässä paikassa, jos kaikki haluu oikaista. Tosin olen monesti myös erehtynyt pohtimaan myös, että jos ei voi ottaa kahta ylimääräistä askelta, on heikko ihminen, tai vähintäänkin alistunut sille kiire-bullshitille, jota tästä yhteiskunnasta jauhetaan. Eli mä en oio (ainakaan lasten nähden). Oikomisesta pääsee vähän syvemmällekin aatoksiin. Voi puntaroida kumpi on parempi: astua jo kuluneelle maaosalle vai ruohomättäälle. Jos astuu ruohomättäälle, niin tavallaan se kulunut osa saa toipua. Mutta kun se kulunut on jo kulunut ihan kasvittomaksi, niin eikö sille astuminen ole kaikista harmittominta? En mä tiedä. Oikeastaan on jotenkin ristiriitaista, että mä näitä pohtiessani talloin yhden jos toisenkin kilometrin.
Jaa sivu: