— Olli-Poika Parviainen

Eurooppa tarvitsee yhteisen vastauksen Välimeren kriisiin

Olli-Poika Parviainen

Tällä viikolla osallistun eurooppalaisen ihmisoikeusjärjestön, Euroopan neuvoston, parlamentaariseen kokoukseen. Kokouksessa yli kuusisataa kansanedustajaa maista, joissa asuu n. 800 miljoonaa ihmistä, käy ajoittain kipakkaakin keskustelua ihmisoikeuksien toteutumisesta jäsenvaltioissa.

Esimerkiksi tällä viikolla kokous keskustelee Välimeren pakolaiskriisistä, Venäjän toimista Ukrainassa ja oikeusvaltion toteutumisesta Unkarissa, Azerbaidžanissa ja kumppanimaa Marokossa.
Itse pidin kokouksessa puheenvuoron siirtolaisuudesta. Aihe on erityisen ajankohtainen Välimerellä. Satojentuhansien ihmisten arvioidaan pyrkivän Eurooppaan meren yli, ja noin 2000 on jo hukkunut. EU etsii yhteistä ratkaisua kriisiin. Suomen hallitus on onneksi tällä viikolla täsmentänyt aiempaa kantaansa, ja on nyt selkeästi valmis siihen, että EU jakaa vastuuta tarvittaessa vaikka sitovilla päätöksillä. Hallitus myös päätti, että vaikka Suomi ottaisi vastaan turvapaikanhakijoita EU:n vastuunjaossa, se ei pienennä pakolaiskiintiötä vastaavasti. Nämä hallituksen päätökset ovat hyviä.

Puheessani EN:n kokouksessa korostin, että Eurooppa tarvitsee yhtenäisen ratkaisun siirtolaisuuden haasteeseen. Ratkaisun täytyy olla yhteinen myös siinä mielessä, että Euroopan kansalaiset ovat sen takana. Kansalaisten siirtolaisuutta koskeviin huoliin ja pelkoihin on kyettävä vastaamaan, jos haluamme turvaa hakevien ihmisten pääsevän osiksi yhteiskuntiamme.

Avainasemassa on kotoutuminen. Se edellyttää mm. pääsyä kielikoulutukseen, muuhun opetukseen ja työelämään sekä yritystoimintaan.

Viime aikoina Suomessa ja Euroopassa on esitetty painavia puheenvuoroja pakolaisuuden syihin puuttumisesta. Esimerkiksi europarlamentaarikko Väyrynen on vaatinut, että Eurooppa tekee yhteistyötä lähtömaiden kanssa. Ihmisten pakolaisleireillä on voitava elää kohtuullisen normaalia elämää – esimerkiksi tehdä työtä. Tässä on mahdollisuus yhteistyöhön valtioiden lisäksi myös yritysten ja kolmannen sektorin kanssa. Tulevia kriisejä kannattaa myös ehkäistä ennalta panostamalla demokratian, oikeusvaltion ja ihmisoikeuksien toteutumiseen myös rajojemme ulkopuolella. Hallituksen päätös leikata kaksi viidesosaa pois kehitysyhteistyöstä sotii tätä pyrkimystä vastaan, ja se siis kärjistää pakolaisuuden taustasyitä.

Entinen sisäministeri Räsänen on vuorostaan perustellusti muistuttanut siitä, että Suomeen suoraan leireiltä valittavat pakolaiset ovat hyvä tapa Suomelle kantaa vastuutaan pakolaisongelmasta. Näin pystytään auttamaan ihmisiä, jotka ovat eniten avun tarpeessa ja joiden voi uskoa kotoutuvan Suomeen parhaiten.

Eri mieltä olen Väyrysen ja Räsäsen kanssa siitä, että nämä ehdotukset poistaisivat tarpeen EU:n sisäiselle taakanjaolle Välimeren yli tulevista ihmisistä. Siirtolaisuus on monimutkainen haaste, johon ei löydy yhtä nappiratkaisua. Eri työkalut täydentävät, eivät korvaa toisiaan.
Voimme monin tavoin vähentää ja helpottaa painetta Välimerellä nyt nähtävälle kaoottiselle ilmiölle. Akuuttia ongelmaa ei kuitenkaan pysty kokonaan poistamaan. Siksi tarvitsemme vastauksen myös niille ihmisille, jotka Välimeren ylittävät. Myös YK:n pääsihteeri vetosi EN:n kokouksessa Eurooppaan, että se kantaisi vastuunsa kriisistä.

Jos vain muutama Euroopan maa joutuu maantieteellisen sijaintinsa vuoksi vastaamaan tuohon kysymykseen yksin, onnistuminen on vaikeaa. Jakamalla vastuuta turvapaikanhakijoiden kotoutuminen Eurooppaan onnistuu todennäköisesti paremmin. Kotoutuminen ei ole ilmaista, mutta pitkällä aikavälillä se on sekä inhimillisesti että taloudellisesti kannattavaa.

Ulkoministeri Soini on aivan oikein huomauttanut, että vastuunjaossa luodaan ennakkotapaus siltä varalta, että jonain päivänä Eurooppaan kohdistuisi jokin muu, yhtä poikkeuksellinen, äkillinen ja vakava kriisi. Se, minkä Soini tuntuu unohtavan, on, että äkillinen siirtolaistulva voi jonain päivänä kohdistua myös suoraan Suomeen ja koskea myös suomalaisia. Silloin voi tulla ikävä Euroopan maiden yhteistä vastuuta.