— Oras Tynkkynen

Miksi onnellisuus ärsyttää?

Onnellisuudesta puhuminen politiikassa herättää yllättäviä intohimoja. Fiksut ihmiset ovat toistuvasti nousseet takajaloilleen ajatuksesta, että yhteiskunta voisi tavoitella bruttokansantuotteen paisuttamisen sijaan (tai ohella) kansalaistensa onnellisuutta.

Kritiikissä toistuu muutama teema. Ensinnäkin väitetään, ettei tavoitteeksi voi asettaa sellaista, jota ei voi mitata.

Todellisuudessa onnellisuutta voi mitata ja mitataankin. Voimme kysyä onnellisuuden tunnetta ihmisiltä itseltään ja jäljittää sen osatekijöitä monilla mittareilla.

Aukottomia tulokset eivät ole, mutta sama pätee kaikkeen mittaamiseen. Emme hylkää työllisyyttä mittarina, vaikka työ- ja elinkeinoministeriöllä ja Tilastokeskuksella on eri tavat mitata työttömien määrää.

Toiseksi onnellisuutta pidetään toissijaisena tai vähintään riittämättömänä tavoitteena. Tutkimusten mukaan lasten saaminen vähentää ihmisten onnellisuutta, mutta silti tuskin kukaan pitäisi järkevänä pyrkiä vähentämään lasten saamista keinona lisätä onnellisuutta.

Onnellisuus onkin yhteiskunnallisesti hyödyllisempi laveasti tulkittuna. Esimerkiksi positiivisen psykologian pioneeri Martin Seligman puhuu hyvinvoinnista ja jakaa sen viiteen osatekijään: onnellisuus ja tyytyväisyys, heittäytyminen (engagement), merkitys, saavuttaminen sekä ihmissuhteet.

Kolmanneksi kriitikot epäilevät, että onnellisuutta ei voi edistää, koska kukin määrittelee sen omalla tavallaan. Yhden onni – vaikka rennot eläkepäivät mökillä – on toisen helvetti, koska tämän onni kumpuaa uralla etenemisestä ja matkustelusta.

Onnellisuuden edistämisessä ei olekaan kyse yhden koon paketista. Pikemminkin yhteiskunta voi tarjota palettia, josta kukin voi poimia omia sävyjään. Juuri mahdollisuus vaikuttaa omaan elämään on yksi onnellisuutta lisääviä tekijöitä.

Kolmanneksi kriitikot väittävät, että onnellisuus riippuu liikaa yksilöllisistä valinnoista, joten onnellisuuteen ei voi juurikaan vaikuttaa politiikalla. Jos ihminen tekee itsensä onnettomaksi, minkäs sille mahtaa?

Keskimäärin ihmisten onnellisuutta lisäävät kuitenkin esimerkiksi sosiaalinen pääoma ja alhaiset tuloerot. Näihin ja muihin onnellisuuden osatekijöihin vaikutetaan politiikalla – joko tietoisesti ja tavoitteellisesti tai sattumalta sivutuotteena. Emme ole luopuneet terveyden edistämisestäkään vain siksi, että terveys riippuu pitkälle yksilöiden valinnoista.

Neljänneksi kriitikot pelkäävät sitä, että onnellisuuspolitiikka johdattelee isovelivaltioon. Kauhukuvissa yhteiskunta käskee onnelliseksi.

Onnellisuuden edistämisessä on kuitenkin kyse edellytysten parantamisesta. Yhteiskunta ei voi taata kenellekään onnellisuutta, mutta se voi tarjota onnellisen elämän rakennuspalikoita.

Miten onnellisuuden tavoittelu sitten muuttaisi politiikkaa? Otetaan konkreettinen esimerkki.

Tutkimukset osoittavat johdonmukaisesti, että vakaa parisuhde ja sosiaaliset verkostot lisäävät onnellisuutta. Kyse on keskiarvosta – useimmat tuntenevat lähipiiristään sekä onnellisia sinkkuja että ei niin onnellisia parisuhteessa eläviä.

Yhteiskunta ei voi tietenkään taata kenellekään puolisoa eikä edes ystäviä. Politiikalla voidaan kuitenkin vaikuttaa ihmissuhteiden syntymisen ja säilymisen edellytyksiin.

Tarjoaako yhteiskunta kattavasti parisuhdeterapiaa ja kodinhoitoapua? Onko työelämässä riittävästi mahdollisuuksia lepoon ja virkistäytymiseen? Kannustavatko julkinen tila ja palvelut ihmisten kohtaamiseen? Antaako koulu lapsille ja nuorille eväitä ihmissuhteiden rakentamiseen?

Onnellisuutta yhteiskunnallisena tavoitteena on toki syytä arvioida kriittisesti. On kuitenkin vaikeahko nähdä, miten nykyisen kaltainen talouteen tuijottaminen olisi parempi vaihtoehto kuin onnellisuuden tavoittelu.

Jaa sivu: