— Oras Tynkkynen

Kun paraskaan ei riitä

YK:n ilmastoneuvottelut Durbanissa ovat edenneet pääosin rakentavasti. Osin se johtuu siitä, että kaikkia vaikeimpia kysymyksiä ei uskota ratkaistavan tässä kokouksessa.

Kansainvälistä ilmastopolitiikkaa vaivaa kolme ammottavaa kuilua.

1) Kunnianhimokuilu. Kaikki suurimmat päästöjen tuottajat sekä teollisuus- että kehitysmaissa ovat sitoutuneet rajoittamaan päästöjään. Sitoumukset ovat kuitenkin kaukana tasosta, joka rajoittaisi ilmastonmuutoksen alle kahden asteen. Sen ylittävää lämpenemistä pidetään yleisesti sietämättömänä.

YK:n ympäristöohjelma UNEP arvioi, että vajetta kahden asteen polkuun on 6–11 miljardia tonnia hiilidioksidia. Määrä vastaa yli sadan Suomen päästöjä. Sitoumuksia ei saada tiukennettua Durbanissa, mutta kuilun umpeen kuromisesta pitää laatia uskottava suunnitelma.

2) Rahoituskuilu. Teollisuusmaat ovat luvanneet rahoittaa kehitysmaiden ilmastotyötä sadalla miljardilla dollarilla vuodessa. Suurelta kuulostava summa on aika kohtuullinen korvaus siitä, että ilmastonmuutos on pääosin teollisuusmaiden aiheuttamaa, mutta pahimmin haitat iskevät kehitysmaihin.

Rahoituksen lähteet ovat vielä tukevasti ilmassa. Talouskriisin keskellä ei suuria summia voi taikoa valtioiden budjeteista. Siksi tarvitaan uusia lähteitä kuten kansainväliset verot meri- tai lentoliikenteelle.

3) Toteutuskuilu. Kioton pöytäkirja on lukuisista puutteistaan huolimatta vahvin voimassa oleva ilmastosopimus. Se on ajanut monia teollisuusmaita rajoittamaan päästöjään.

Kioton päästövelvoitteet kuitenkin umpeutuvat ensi vuoden lopussa. Uhkana on sopimusten välinen katve, joka hidastaisi päästövähennyksiä ja hyydyttäisi ilmastoratkaisujen markkinoita. Apuun tarvitaan Kioton uusi sitoumuskausi ja ehkä väliaikaisia siirtymäratkaisuja.

Vaikka Durbanin kokous onnistuisi parhaalla realistisella tavalla, lopputulos ei riittäisi pelastamaan ihmiskuntaa ilmastokriisiltä. Siksi työtä pitää arvioida säännöllisesti ja kunnianhimon tasoa nostaa.

Jaa sivu: