— Outi Alanko-Kahiluoto

Koulutuksen eriarvoistuminen on pysäytettävä

Suomalaisen yhteiskunnan vakavin ongelma, eriarvoisuus, näkyy nyt jo koulutuksessa. Koulut ovat alkaneet eriytyä oppimistuloksiltaan hyviin ja vähemmän hyviin. Vuoden 2009 PISA-tutkimuksessa korkeatasoisimpien ja heikoimpien koulujen välinen ero vastasi jo 2,5 vuoden keskimääräisiä oppimistuloksia.

Peruskoulu on meillä perinteisesti mielletty tasa-arvon kivijalaksi. Kaikki naapuruston lapset, taustastaan riippumatta, ovat käyneet samaa lähikoulua, jossa on kasvettu erilaisuuden kohtaamiseen ja empatiaan erilaisista taustoista tulevia kohtaan.

Tämä kuva uhkaa olla pian vain mennyttä maailmaa. Voimakkainta koulujen ja oppimistulosten eriytyminen on pääkaupunkiseudulla, missä pienituloisten ja maahanmuuttajataustaisten perheiden lasten keskittyminen samoihin kouluihin heijastuu koulujen oppimistuloksiin. Pienituloisuus ja alhainen koulutustaso kulkevat usein käsi kädessä, ja alhaisella koulutustasolla on puolestaan taipumus periytyä. Vanhempien koulutustasolla voidaan Helsingissä selittää jopa 85 % koulujen oppimistulosten vaihtelusta.

Koulujen eriytymisestä seuraa puolestaan se, ettei peruskoulu enää pysty tarjoamaan kaikille oppilaille tasavertaisia, asuinpaikasta riippumattomia oppimisen edellytyksiä. Tämä on näytetty toteen jo useammassa viimeaikaisessa tutkimuksessa. Jos kehitys jatkuu tämänsuuntaisena, suomalainen yhteiskunta palaa luokkayhteiskunnaksi.

Jotta koulutettujen perheiden lapset eivät ohjautuisi omiin kouluihinsa, tarvitaan viisasta asuntopolitiikkaa. Samalle alueelle kannattaa rakentaa mahdollisimman monenlaista asuntokantaa estämään asuinalueen eriytymistä. Jo valmiiden asuinalueiden muuttaminen monipuolisemmaksi onnistuu kuitenkin hitaasti, eikä asuntopolitiikka ole riittävä keino koulutuksen tasa-arvon palauttamiseksi. Eriarvoisuutta pitää ehkäistä ja vähentää kaikessa päätöksenteossa, mukaan lukien koulutuspolitiikka.

Helsingissä koulujen välisiä oppimiseroja kavennetaan kohdentamalla erillisiä määrärahoja niihin kouluihin, joissa on keskimääräistä enemmän erityistä tukea tarvitsevia oppilaita, työttömien ja maahanmuuttajataustaisten perheiden lapsia. Koulut voivat käyttää erillisen määrärahan parhaaksi katsomallaan tavalla, vaikkapa pienentääkseen opetusryhmiä, palkatakseen koulukuraattorin tai koulunkäyntiavustajia.

Kun vanhempien alhainen koulutustaso ennakoi vahvimmin myös oppilaan alhaista koulumenestystä, kannattaisi myös valtionosuudessa ottaa huomioon väestön koulutustaso. Opetusministeriön tilaama selvitys koulutuksen eriytymisen pysäyttämisestä ehdottaakin, että valtionosuudessa otettaisiin huomioon niiden kuntalaisten määrä, jolla ei ole mitään peruskoulun jälkeistä tutkintoa.

Suomessa tarvitaan keskustelua koulutuksen tasa-arvosta, eikä vain siitä, vaan koko yhteiskunnan tasa-arvosta: onko hyvinvointiyhteiskunta edelleen se tavoite, jota kohti pyrimme suoraselkäisesti kaikessa päätöksenteossa? Mitä olemme valmiita tekemään, jotta koulutuksen eriytyminen vanhempien tulojen ja koulutustaustan mukaan pysähtyisi kaikilla koulutusasteilla - varhaiskasvatuksesta peruskoulun ja toisen asteen kautta korkeakouluihin? Miten varmistamme, että jokainen peruskoulun päättävä nuori saa reppuunsa yhtä hyvät eväät peruskoulun jälkeistä elämää varten?

Tämän välttämättömän keskustelun käynnistämiseksi tein eduskunnassa aloitteen, että eduskunta kävisi ajankohtaiskeskustelun koulutuksen eriytymiskehityksen pysäyttämisestä.

Maassa, jossa joka viides pelkän peruskoulun varassa olevista on sitä mieltä, että oma terveys estää opintojen jatkamisen, tämän kiireellisempää keskustelun aihetta ei olekaan.

 

Jaa sivu: