— Outi Alanko-Kahiluoto

Lapsiperheiden kotipalvelusta tehtävä subjektiivinen oikeus

Olin puhumassa mielenosoituksessa, jossa kukaan paikalla olija ei varmasti olisi halunnut olla. Lastensuojelu, koki sen missä roolissa tahansa, on raskas asia.

Muistan aina, kun tuoreena helsinkiläisenä valtuutettuna sain puhelinsoiton henkilöltä, joka kertoi olevansa lastensuojelun työntekijä helsinkiläisessä vastaanottokodissa. Työntekijä ei halunnut kertoa nimeään, koska pelkäsi, ettei työnantaja, siis Helsingin kaupunki, hyväksyisi yhteydenottoa poliitikkoon.

Lastensuojelun työntekijä oli huolestunut huostaan otettujen lasten vastaanottokodin homeongelmasta. Tilat olivat ala-arvoisessa kunnossa, mutta Helsingin sosiaalivirasto ei ollut kiinnittänyt asiaan mitään huomiota. Menin paikalle, ja se mitä näin, oli pysäyttävää.

Aurinkoisena toukokuun päivänä on vaikea kuvitella silmiensä eteen entistä poliisilaitosta, jossa vastaanottokoti toimi, ja sen alakerran putkaa, ikkunatonta tilaa, joka toimitti laitoksessa eristyshuoneen virkaa. Sittemmin tämä vastaanottokoti sai toimintaansa varten asianmukaiset tilat – mutta vasta sen jälkeen, kun olin tuonut asian esiin ja eduskunnan oikeusasiamies oli ottanut tutkittavakseen Helsingin lastensuojelun tilojen terveellisyyden.

En muistele tätä tapahtumaa nostaakseni omaa häntääni, vaan tuodakseni esimerkin kautta esille sen, miten lastensuojelun ongelmiin puututaan usein aivan liian myöhään – vasta silloin, kun homeiset tilat, lastensuojelun tragediat tai lastensuojelun asiakasperheiden kokemat vääryydet nostetaan lehtien otsikoihin. Näin ei saisi olla.

On karmeaa, etteivät lastensuojelun työntekijät uskalla puhua työoloistaan omilla nimillään. Vielä karmeampaa on se, että he eivät koe tulevansa kuulluiksi, kun vihdoin uskaltavat yhteyttä ottaa.

Hallitusohjelmassa luvataan, että kaikki keinot huostaanottojen välttämiseksi otetaan käyttöön. Lupaus edellyttää kaikkien lapsiperheiden ehkäisevien palveluiden vahvistamista. Tärkein näistä on lapsiperheiden kotipalvelu. THL on laskenut, että yksi lastensuojelun laitospaikka maksaa vuodessa saman verran kuin 3000 tuntia kotipalvelua. Ei ole yhtään inhimillistä, taloudellista eikä rationaalista syytä sille, että tinkisimme lapsiperheiden avusta edes laman aikana.

Suomessa otetaan huostaan 4 000 lasta vuosittain. Kuinka monta huostaanottoa voitaisiin välttää, jos varhainen tuki, etenkin lapsiperheiden kotiapu, olisi kunnossa?

Aivan liian usein avun hakemisen estää pelko siitä, että avunpyyntö johtaa lastensuojeluilmoitukseen - pelätään, että lapset viedään pois, jos tunnustaa olevansa poikki, väsynyt, uupunut - ettei jaksa enää. Mutta kukapa väsyisi omiin lapsiinsa? Ei kukaan. Väsymykseen on monia syitä, jotka saattavat olla niin ylivoimaisia, ettei omista lapsista jaksa huolehtia. Silloin tarvitaan ulkopuolista apua.

Sosiaalihuoltolain mukaan kunnan pitää antaa kotipalvelua uupumuksen, sairauden, synnytyksen tai vamman perusteella, jos esimerkiksi suoriutuminen lastenhoidosta sitä edellyttää. Palveluun ei kuitenkaan ole subjektiivista oikeutta. Lapsiperheen kotipalvelun pitäisi olla subjektiivinen oikeus, jonka tarpeesta ei ”rangaistaisi” lastensuojelun merkinnällä.

Eerikan tragedia nosti esiin havainnon, ettei tieto avun tarpeesta kulkenut viranomaiselta toiselle, ja ettei ilmoituksia otettu vakavasti. On puhuttu myös siitä valtavasta työtaakasta, joka jokaisella lastensuojelun työntekijällä on.

Lastensuojelun työntekijät sanovat usein, että he eivät ehdi auttaa koko perhettä. Asiakkaita on yksinkertaisesti liikaa. Siksi lakiin pitäisi saada selkeä normi sille, kuinka monta asiakasperhettä yhdellä lastensuojelun sosiaalityöntekijällä saa olla. Eivät ainoastaan lapset ja perheet tarvitse suojelua, myös lastensuojelun työntekijät tarvitsevat sitä. Heidän jaksamisestaan on huolehdittava. Se ei voi tapahtua kuin lainsäädännön kautta.

Oikea-aikainen apu on mahdollista vasta silloin, kun kunnilla on riittävä määrä sosiaalityöntekijöitä, kouluterveydenhoitajia, kuraattoreita ja kotipalvelun perhetyöntekijöitä, ja kun näiden toimijoiden yhteistyö sujuu.

Varhaisen tuen puutteesta kertoo kuitenkin karusti teini-ikäisten huostaanottojen räjähdysmäinen kasvu. Oppilashuollossa ja nuorten mielenterveyspalveluissa on vakavia puutteita. Olen siksi hyvilläni siitä, että oppilas- ja opiskelijahuoltolakiin saatiin viimein tällä hallituskaudella merkittäviä parannuksia. Koulu on se paikka, joka tavoittaa kaikki lapset ja nuoret. Koulun oppilashuollon kuraattorit, psykologit ja kouluterveydenhoitajat ovat keskeisessä asemassa ja voivat puuttua, jos heillä on riittävästi aikaa hoitaa työtään.

Meidän on myös vihdoin opittava, että samalla tavoin kuin ihminen on kokonaisuus, myös perhe on kokonaisuus: niissä perheissä, joissa vanhemmilla on mielenterveyden ongelmia, 25 prosenttia lapsista sairastuu masennukseen ennen kuin ehtii täyttää 25 vuotta. Lohdullista onkin mielestäni se, että ilman opiskelupaikkaa oleville nuorille säädettiin oikeus Kelan kuntoutusterapiaan. Enää nuoren ei tarvitse olla jo kiinni opiskelupaikassa ollakseen oikeutettu Kelan kuntouttavaan terapiaan.

Yleisin yksittäinen syy lastensuojelutarpeeseen ovat vanhempien päihde- ja mielenterveysongelmat. On hullua puhua päihdeäitien pakkohoidosta niin kauan kuin raskaana olevilla äideillä ei ole subjektiivista oikeutta kiireelliseen päihdehoitoon.

Päihde- ja mielenterveystyötä pitää vahvistaa ja varmistaa, että yhteistyö lastensuojelun ja mielenterveyshuollon välillä toimii. Sosiaali- ja terveydenhuollossa tulisi varmistaa lastensuojelun ja mielenterveyshuollon välisen yhteistyön toimivuus, jotta lapsia ei sijoitettaisi lastensuojelulaitoksiin väärin perustein. Nyt lasten ja nuorten psykiatria saattaa ohjata sijaishuoltoon sellaisia lapsia, jotka ensisijaisesti tarvitsisivat terveydenhuollon palveluita.

Imatralla on panostettu kotipalveluun ja ennaltaehkäiseviin palveluihin, minkä ansiosta huostaanotot ovat vähentyneet ja lastensuojelun luvut ovat kääntyneet laskuun. Imatralla annetaan nimenomaan konkreettista apua kotiin ajoissa, ilman viranomaisarmeijaa ja ylhäältä tulevaa neuvontaa. Imatralla myös kulut ovat kääntyneet laskuun!

Imatran ennaltaehkäisevän työotteen menestys osoittaa, että sosiaalipalvelut on ihan oikeasti nähtävä investointina, jolla on mahdollista tehdä tuottoa. Tuotto voidaan mitata paitsi aineettomana hyvinvointina, myös yhteiskunnan pahoinvoinnin, syrjäytymisen ja rikosten vähentymisenä.

Olen itse niin sanotun parlamentaarisen sote-työryhmän jäsen, jonka tehtävänä on uusia Suomen sosiaali- ja terveydenhoitojärjestelmä toimivaksi kesään mennessä. Eräs muistilappuni sote-ryhmässä on tämä: varmista, että Imatran malli voidaan ottaa käyttöön koko maassa.

 

Muokkaus (21.5.2014 ko 13.59): huostaanotettujen lasten vuosittainen määrä korjattu 18 tuhannesta 4 tuhanteen.

Jaa sivu: