— Paula Pohjanrinne

Kritiikin sananen meitä kohtaan

Sain kuulla viime syksynä, että on peräti tutkimuksen tapaisella selvitetty, että meillä vihreilläkin on sellainen kokousmeininki, että miehet puhuvat ja naiset nyökkäilevät. Meillä, tasa-arvoisimmista tasa-arvoisimmilla, feministien, lesbojen ja muiden hullujen akkojen ihan ikiomalla puolueella! Missä ne kaikki "pirunmoiset kälättäjät" ovat? Jos meillä on näin, niin miten se toimii muissa puolueissa? Päätettiin siinä sitten akkain kesken, että tämähän tutkitaan perusteellisesti, eikä tasan muuten haittaa, vaikka tutkimustulokset olisivatkin vähemmän mairittelevia, koska sittenpähän kissa olisi pöydällä karvojaan pöllyttämässä. Nyt se tosin torkuskelee tuossa vieressä, sängyllä. Kissa nimittäin. Se, mitä en ole toistaiseksi tohtinut julkituoda, mutta joka on jäänyt kaivelemaan, on meidän tasa-arvo- ja naisasianaisten ja "pirunmoisten kälättäjien" toiminta miehen astuessa framille, tai siis lähinnä sen nolostuttavuus. Kuinka on mahdollista, että lauma voimansa tunnossa röhkiviä femakkoja muuttuu vikiseviksi porsaiksi, kun karju ilmaantuu kuvioon ja avaa kitansa? Jo feminismin grand dead lady, dinosaurukseksikin kutsuttu Simone de Beauvoir sanoi aikoinaan, jotta "heikoinkin mies on naiselleen jumala". De Beauvoir tiesi mistä puhui: hänen oma jumalansa oli varsinainen luuseri ihmiseksi, heikko, sekopäinen ja sairaalloinen Sartre. Jokin meidän kulttuurissamme - ja käsittääkseni lähes kaikissa muissakin maailman ihmiskulttuureissa - opettaa meidät tytöt vikisemään ja nyökkäilemään miesten puhuessa. Jokin opettaa kiivaimmankin telaketjufeministin tuntemaan alemmuudentuntoa miehiin nähden. Vaikka telaketjufeministin äiti olisi polttanut kasapäin rintaliivejä ja isä sonnustautunut niihin feminiinistä puoltaan esille tuoden, pitää yhteiskunta huolen siitä, että tyttö ymmärtää sen jonkin puuttuvan jalkovälistään, ja oppii kikattamaan hampaat helminauhana miehen kuin miehen äärimmäisen nerokkaille sutkautuksille. Sen lisäksi, että valtiovallan olisi syytä ryhtyä suorastaan pakkotoimiin naisten aseman parantamiseksi ensinnäkin korottamalla naisvaltaisten alojen palkkaustasoa ja toiseksi säätämällä naiskiintiöt myös yksityisten yhtiöiden hallituksiin, on meidän itsemmekin syytä luoda katsaus siihen, miten me esimerkiksi kokouksissa toimimme. Kun puheenvuoron varannut mies huomaa kokouksessa tai seminaarissa tai vastaavassa (tai jättää huomaamatta), että joku muu ehtii sanoa samat sanat kuin mitkä hän on aikonut sanoa, se ei yleensä estä häntä pitämästä puheenvuoroaan. Hänen on siitä huolimatta saatava äänensä kuuluviin, vaikka sama asia olisi toistettu jo useaan kertaan. Kun taas nainen helpommin siinä samassa tilanteessa vetää tyynesti nimensä puhujalistasta yli säästääkseen aikaa ja kuulijoiden korvia ja hermoja. Ja nainen, joka tuo mielipiteensä esille, leimataan helposti hankalaksi. "Pirunmoisia kälättäjiä" ovat ne naiset, jotka saavat äänensä kuulumaan. Minua eräs opiskelijatoveri tuli kerran kutsuneeksi "rääväsuiseksi akaksi", ja sitä minä pidän yhtä edelleen yhtenä suurimmista kohteliaisuuksista, jonka olen saanut.
Jaa sivu: