— Pekka Haavisto

Jalkaväkimiinoista luovuttava

Kuusi vuotta kestäneen YK-työni aikana kuljin monilla miinakentillä Bosniassa, Kosovossa, Serbiassa ja myöhemmin Afganistanissa. Kaikkia näitä alueita yhdistää muutama asia.

Ensinnäkin miinakartat olivat tuhoutuneet, joko tarkoituksella tai vahingossa, joten rauhanturvaajat eivät voineet raivaustyötä tehdessä luottaa karttoihin.

Toiseksi alueiden raivaaminen sataprosenttisesti kaikista miinoista oli lähes mahdotonta. Raivaustyötä ammatikseen tekevien rauhanturvaajien ja humanitääristen miinanraivaajien mukaan maastoon jää aina miinoja, joista syntyy ongelmia siviiliväestölle.

Kolmanneksi tulee viheliäinen asia, jota en ollut aikaisemmin tullut ajatelleeksi: Se, mitä siviiliväestö tekee miinoille ja yleensä kaikelle sodan romulle. Lapset näkevät jotain kiiltävää, koskevat siihen ja keräävät talteen. Joissain tapauksissa siviiliväestö siirtää itse miinojen paikkoja. Kun sotilaat luulevat tietävänsä, missä miina sijaitsee, on joku paikallinen viljelijä ottanut jo lapion kouraan ja kaivanut sen toiseen paikkaan. Ehkäpä sinne toista etnistä ryhmää edustavan naapurin traktoritielle.

Nämä olivat kaikkein vaikeimpia tilanteita. Ja tämä tapahtui Euroopassa, ei Afrikassa tai Aasiassa. Uskon, että ihmiset toimivat hyvin samalla tavalla kaikkialla. Varsinkin tämä lasten mahdoton kiinnostus kaikkeen sotaromuun on universaali ilmiö. Kun katsomme omaa sotahistoriaamme, tiedämme tämän saman asian: usein vahingot sattuvat siviiliväestölle, etenkin lapsille.

Minä kannatan Ottawan sopimukseen liittymistä. Tähän liittyy kaksi asiaa. Ensimmäinen on Suomen vastuu kansainvälisten aserajoitusneuvotteluiden kulusta ja tukemisesta.

Liittymällä Ottawan sopimukseen Suomi voi omalta osaltaan heikentää jalkaväkimiinojen markkinoita ja näin vähentää niiden tuotantoa kaikkialla maailmassa. Tämä heijastuu suoraan Aasian, Kaukasuksen ja Afrikan konfliktialueille. Näillä alueilla toimivilla ryhmittymillä ei ole varaa hankkia korvaavia järjestelmiä, vaan siviiliväestöä vahingoittava asetyyppi jää hiljalleen kokonaan pois käytöstä.

Kansalaiskeskustelussa on kysytty, onko sillä mitään merkitystä, että Suomi yksinään sitoutuu tällaiseen. Pitää muistaa, että sopimuksessa on mukana 156 maata, ja sitäkin kautta jalkaväkimiinojen markkinat maailmalla ovat pienentyneet. Jotkut valmistajat ovat lopettaneet tuotannon sen vuoksi, että kaupallista kysyntää tälle asetyypille ei enää ole. Jos tämä vähentää jalkaväkimiinojen harkitsematonta käyttöä maailmalla, niin se on erinomainen asia.

Suomen esimerkkiä ja toimia seurataan. Sillä, miten menettelemme kansainvälisten aseistariisuntasopimusten kohdalla, on merkitystä myös Suomen asemalle haettaessa YK:n turvaneuvoston jäsenyyttä.

Toinen asia on Suomen kansallinen puolustuskyky. Siitä on tärkeä kantaa huolta. En usko, että meidän puolustuksemme tulevaisuus on yhden asejärjestelmän varassa. Tämän syksyn aikana on tarkasteltava Suomen koko turvallisuuden kuvaa, myös uusia turvallisuusuhkia. Maamiinakeskustelussa korostetaan vain yhtä turvallisuusuhkaa: massiivista maavoimien hyökkäystä itärajan ylitse Suomeen. Tänä päivänä meidän haasteemme ovat aivan muualla.

Jaa sivu: