— Satu Hassi

Ilmastoneuvotteluissa lopetettava "muut ensin" -peli

Ilmastoneuvottelut ovat kuin kaksi herrasmiestä, jotka eivät pääse ovesta sisään, koska hokevat toisilleen ”te ensin”.

Jokaisen on helppo löytää toinen, jonka vätystelyllä omaa vitkuttelua perustellaan. Melkein joka maassa myös liioitellaan omia aikaansaannoksia ja vähätellään muiden. Eri maista kuulee myös mitä luovimpia perusteluja sille, että oma maa on tehnyt enemmän kuin muut.

Esimerkiksi Suomessa kerrotaan mielellään, että meillä päästöt kilowattituntia kohden ovat pienet, mutta jätetään mainitsematta että päästömme henkeä kohden ovat kuitenkin eurooppalaista keskitasoa, koska energiankulutuksemme on suuri, katsotaanpa sitä sitten henkeä kohden tai kansantuoteyksikköä kohden.

Kiina ja USA ovat kauan piilotelleet toistensa selän takana. Oli rohkaisevaa, kun Kiina äskeisessä G20-kokouksessa viestitti valmiuttaan päästörajoihin. USA:ssa on nyt muotoutumassa uusi veruke, maan päätöksentekojärjestelmä. Vaikka kuinka tykkäisimme Obamasta, tämä ei vetele. Päätöksentekojärjestelmä on joka maassa, eikä se ennenkään ole estänyt kansainvälisiä neuvotteluja.

EU on monessa suhteessa ollut ilmastonsuojelun aloitteentekijä ja tiennäyttäjä. Myös EU:n toimissa on kuitenkin suuria heikkouksia.

Ensinnäkin EU:n tähän mennessä lupaama päästöjen vähennysvauhti jää jälkeen siitä, mitä ilmaston tutkijat pitävät välttämättömänä. Toiseksi EU sallii korvata suuren osan päästövähennyksistä kehitysmaissa tehtävillä investoinneilla. Kun kehitysmaiden tulee rajoittaa omiakin päästöjään, EU tosiasiassa suunnittelee, että yli puolet maailman päästövähennyksistä tehdään kehitysmaissa - siis maissa, joiden päästöt henkeä kohden ovat murto-osa meidän tasostamme.

EU on myös ensimmäinen, joka on tehnyt oman tarjouksensa siitä, millaisella summalla se on valmis auttamaan kehitysmaita. Tarjous on kuitenkin riittämätön ja sen taustaoletuksissa on epärealistisia asioita, esimerkiksi se, että kehitysmaissa pystyttäisiin ilman tukia toteuttamaan sellaisia energiansäästötoimia, joita eurooppalaiset eivät itse ole tehneet.

Suomenkin on siksi syytä varautua tukemaan kehitysmaiden ilmastoinvestointeja summalla, joka on samaa suuruusluokkaa perinteisen kehitysavun kanssa. Muuten tuskin saamme sopimusta, joka oikeasti hillitsee ilmastonmuutosta tarpeeksi tehokkaasti.

On myös selvä, että ilmastosopimuksen rahoitus ei voi jäädä riippuvaiseksi maiden hallitusten vuotuisista budjettineuvotteluista. On luotava uusi, tarpeeksi luotettava rahojen keruutapa. Se voi olla esimerkiksi kansainvälisen lento- ja laivaliikenteen päästövero tai niin sanottu Tobinin vero, joka peritään valuutta- ja finanssikaupoista.

On muistettava, että ilmastonsuojelussa kaikkein kalleimmaksi tulee viivyttely.

Jaa sivu: