— Satu Hassi

Olisiko Suomen todellakin pitänyt kaataa Durbanin ilmastosopu?

Reilu viikko sitten Durbanin ilmastokokouksessa saatiin historiallinen läpimurto, kun tehtiin periaatepäätös, että kaikille isoille päästäjämaille tulee päästörajat, myös Kiinalle, USA:lle ja Intialle. Isoissa ja vaikeissa neuvotteluissa on aina etukäteen selvää, että jos hikisten vääntöjen tuloksena loppujen lopuksi saadaan puserrettua sopimus, arvostelu alkaa heti. Niitä riittää, joiden mukaan sovittiin ihan väärin.

Onko Suomen Durban-jälkipyykki keskittynyt siihen, onko sovittu aikataulu riittävän ripeä ilmastonmuutoksen hillinnän kannalta? Ei, vaikka aikataulu tiedetään liian hitaaksi.

Ollaanko puhuttu päästötavoitteiden tiukentamisesta? Eipä juuri, vaikka ilmaston tutkijoiden mukaan maailman maiden tähän mennessä ilmoittamat päästötavoitteet ovat liian löysät, ne johtaisivat todennäköisesti maapallon lämpenemiseen 3,5 asteella. Se puolestaan tarkoittaisi isojen alueiden muuttumista aavikoksi kaikilla muilla mantereilla paitsi Etelänapamantereella.

Suomessa on keskitytty valittamaan metsien hiilinieluja koskevan päätöksen yhtä kohtaa. Tässä on unohtunut kaksi asiaa. Ensinnäkin Suomi sai EU:n ajamaan tätä – ilmastonsuojelun kannalta kyseenalaista – asiaa loppumetreille asti.

EU nosti Suomen metsävaatimuksen esille vielä vihoviimeisessä täysistunnossa, kun kokous oli jo toista vuorokautta yliajalla. Kävi täysin selväksi, että jos EU olisi pitänyt tästä kiinni, muut maat olisivat nostaneet esille muita lisävaatimuksiaan ja koko sopu olisi kaatunut. Jokaisen suomalaisen, joka on vaatinut päästörajoja myös Kiinalle, Intialle ja USA:lle, pitäisi kiittää ympäristöministeri Ville Niinistöä siitä, että hän ei kaatanut Durbanin sopua.

Kun olen nähnyt enemmän kuin kymmenen ilmastoneuvottelukokousta, pidän kyllä todellisena työvoittona sitäkin, että Ville Niinistö sai EU:n tukemaan Suomen metsävaatimusta viimeiseen asti. Pikkulintujen kertoman mukaan tässä auttoi se, että kollegat pitivät häntä sympaattisena ja rakentavana.

Vaatimus, joka kaatui oli se, että metsäpinta-alan pienenemisen saisi kompensoida metsien puumäärän kasvulla. Jatkossa Suomen on siis raportoitava hiilidioksidipäästönä se, jos metsäala pienenee, kun metsää muutetaan teiksi tai tonteiksi. Entä onko jokin luonnonlaki, että metsäalan pitää koko ajan pikkuhiljaa pienetä? No ei ole. Mielestäni voisimme ruveta kehittämään myös maata säästeliäämmin käyttäviä menetelmiä, esimerkiksi teitä rakennettaessa.

Toinen Suomessa unohtunut asia on se, että Suomi sai metsänielusääntöjen toisessa kohdassa läpi varsinaisen silkkihansikaskohtelun. Durban-jälkipyykissä vain ympäristöjärjestöt ovat tästä muistuttaneet. Taso, johon Suomen metsänieluja verrataan, on keinotekoisen alhainen. Se on 11 miljoonaa hiilidioksiditonnia alempi kuin viime vuonna ja lähes puolet alempi kuin vuonna 2009. Vaikka metsänielumme tosiasiassa pienenisi, mutta olisi kuitenkin tuota keinotekoisen alhaista vertailutasoa korkeampi, Suomi saisi hyväkseen laskennallista hiilinielua, jolla saa kompensoida vaikkapa turvevoimaloiden päästöjä.

Arvostelijoille tämä ei riitä, he haluaisivat että tällä samalla tempulla saisi kompensoida myös metsäalan pienenemistä. Anteeksi nyt vain, mutta tässä suhteellisuudentaju heittää kyllä pahemman kerran. 

Toivoisin, että pääsisimme keskustelemaan pääasiasta eli siitä, miten päästörajoja tiukennetaan. Saksalaisen Potsdam-instituutin mukaan EU:n vuoden 2020 päästövähennystavoitteen tiukentaminen nykyisestä 20 prosentista 30 prosenttiin toisi Eurooppaan 6 miljoonaa lisää työpaikkaa, kasvattaisi kansantuotetta rapiat 600 miljardia euroa ja lisäisi investointeja EU-maihin noin 20 prosentilla. Sen lisäksi, että mahdollisuudet hillitä ilmastonmuutosta paranisivat.

Jaa sivu: