— Soininvaara Osmo

Vääränlainen kilpailu tuhoaa kaupunkiseudut

Mitä ongelmaa ratkaisemme, kun uudistamme reippaalla kädellä kuntarakennetta?

Ongelmia on kaksi. Niistä merkittävämpi koskee kasvavia kaupunkeja, jotka ovat pirstoutuneet keskenään kilpaileviksi kuntayksiköiksi. Yleensä kilpailu kirittää osallistujia parempiin suorituksiin, mutta kaupunkiseutujen sisäinen kilpailu on miinussummakilpailua, jossa ei toteudu reilu peli ja joka ei edistä vastuullista toimintaa.

Kilpailu kannustaa valikoimaan kaavoituksen ja asuntopolitiikan keinoin asukkaiksi varakkaita ja terveitä ja sysimään sairaat ja köyhät muualle.

Kilpailu johtaa huonoon yhdyskuntarakenteeseen. Kehyskunnat rakentavat lähiöitä mitä kummallisimpiin paikkoihin, jotta ne olisivat oikealla puolella kunnan rajaa, ja keskuskaupungit kaavoittavat pientaloja alueille, joille olisi luontevinta rakentaa kerrostaloja – tai kaavoittavat asumiseen arvokkaita rantoja, jotka pitäisi jättää kaikkien vapaasti käytettäviksi.

Olisi vastuullista ja kokonaistaloudellisesti järkevää pyrkiä välttämään erillisiä rikkaiden ja köyhien alueita. Vastuullisuus tulee kunnalle kalliiksi, jos naapurit kalastelevat hyviä veronmaksajia kultahammasrannikoillaan. Kuntien välinen kilpailu kiihdyttää sosiaalista segregaatiota, mistä joudumme vielä maksamaan kalliisti.

Kaupunkitutkijoiden Mari Vaattovaaran ja Matti Kortteisen mukaan työttömyyden vaivaamilla alueilla työttömyys pitkittyy niilläkin, jotka muualla työllistyisivät nopeammin. Korkean työttömyysasteen alueella asuva sopeutuu ja siten juuttuu helpommin työttömyyteensä kuin henkilö, jonka naapurit käyvät töissä.

Liikenne vie suomalaisissa kaupungeissa kaksi kertaa niin paljon energiaa kuin keskieurooppalaisissa kaupungeissa. Kilpailu tuottaa hajanaista yhdyskuntarakennetta. Kyse ei ole vain ympäristöarvoista. Pitkät matkat haaskaavat aikaa ja rahaa.

Myös elinkeinot kärsivät. Monet tuotannonalat vaativat menestyäkseen suurta työmarkkina-aluetta. Turun seudulla esimerkiksi on 300 000 asukasta, mutta alue ei toimi hajanaisen rakenteensa ja pitkien etäisyyksiensä vuoksi työssäkäyntialueena, jossa työpaikan vaihtaminen olisi helppoa. Yksityiset palvelut eivät menesty hajanaisessa rakenteessa, koska riittävää väestöpohjaa ei löydy riittävän läheltä. Rakennemuutos teollisuusyhteiskunnasta palveluyhteiskunnaksi sujuu Suomessa kangerrellen.

Suomalaisten kasvavien kaupunkien huono kehitys on surullista. Näiden virheiden kanssa joudutaan elämään vuosisatoja.

Toinen peruste kuntauudistukselle ovat huonot kokemukset PARAS-hankkeen tuottamasta sekavista, epädemokraattisista ja kalliista hallintohimmeleistä. Meneekö PARAS-hankkeen eteen tehty työ hukkaan? Ei kokonaan, mutta osa menee. On kuitenkin hyvä tunnustaa virheet ajoissa.

Välikysymyksessä kysytään kuntalaisten vaikutusmahdollisuuksien perään, mutta mitä demokratiaa se on, että valtaosa kuntien päätösvallasta on siirretty etäisiin ylikunnallisiin organisaatioihin? Niistä uhkaa tulla sairaanhoitopiirien kaltaisia menonlisäysautomaatteja, virkamiesten budjettitoiveita kun ei ole valvomassa kuin harvakseltaan kokoontuva luottamusmieshallinto.

Jotkut haja-asutusalueiden kunnista eivät kuulu oikein mihinkään työssäkäyntialueeseen. Niiden liittäminen maakunnan keskuskaupunkiin ei tuota säästöjä. Näiden sysmien ja padasjokien hallinto on kevyttä ja ketterää. Jos ne haluavat selvitä omin nokkinensa, ei se ole muilta pois. Ne ovat kuitenkin liian pieniä vastaamaan terveydenhuollosta ja osasta sosiaalipalveluja.

Voisiko Suomessa olla taas kahdentasoisia kuntia? Pienet syrjäiset maalaiskunnat voisivat jatkaa itsenäisinä, jos terveydenhuolto otettaisiin pois niiden vastuulta. Maakunnan keskuskunta tuottakoon terveydenhuoltopalvelut, mutta ei minkään hallintohimmelin takana vaan kunnan omana toimintana kunnanjohtajan alaisuudessa.

Vihreät vaativat kuntakoon kasvaessa toimivaa lähidemokratiaa. Kyse ei ole myönnytyksestä keskittymistä vastustaville vaan aidosta voimavarasta. Suurkuntien ei kannata luopua paikallisten asukkaiden asiantuntemuksesta. Kunta toimii paremmin, kun sillä on omien asukkaidensa luottamus.

Toimivan lähidemokratiamallin luominen on hankalaa. Onkin sallittava erilaisia ratkaisuja. Käytäntö seuloo aikanaan parhaat.

Käyttäjädemokratia voi olla merkittävä lähidemokratian muoto. Tällaisia ovat esimerkiksi koulujen johtokunnat. Se ei kuitenkaan riitä, vaan tarvitaan myös aluepohjaista lähidemokratiaa.

Mikä on oikea aluejako? Kylä vai entinen kunta? Vai kuten Salossa, jossa lähidemokratian yksiköksi otettiin tiesuunta tarkoituksena nimenomaisesti rikkoa vanhat kuntarajat.

Päätettäköön tästä paikallisesti. Olkoon ratkaisu mikä hyvänsä, neljä vaatimusta tulee täyttää:

1. Kunnallislakiin tarvitaan mahdollisuus valita kunnanosavaltuustoja suorilla vaaleilla.

2. Lähidemokratialla tulee olla merkittävä rooli myös maankäytössä, vaikka kunnanvaltuusto sanoisikin asiasta viimeisen sanan.

3. Lähidemokratialla on oltava rahaa käytettävissään.

4. Tarvitaan alueellisia virkamiehiä, joiden tehtävänä on koordinoida kunnan toimintaa alueellaan ja pitää yhteyttä asukkaiden ja kunnan hallintoelinten välille.

 

Pääkaupunkiseutu muodostaa oman erityiskysymyksensä. Alueella tarvitaan erikseen seudullinen taso ja erikseen kuntataso. Tarvitaan myös kuntaliitoksia, mutta yhtä kuntaa ei Uudestamaasta voi tehdä.

Erityisesti Helsingin seudulla on syytä hillitä kuntien välistä kilpailua. Kerättäköön siis kunnallisverot seudulla yhteen kassan ja jaettakoon vaikka asukasluvun suhteessa kunnille, ja maksettakoon terveydenhuolto ja eräät kalliit sosiaalitoimen menot suoraan tästä yhteisestä kassasta. Silloin ei kannata valikoida asukkaita, ja vasta silloin on toimivalle yhteistyölle edellytyksiä.

Jotkut kunnat myös hyötyvät kuntien välisestä eriarvoisuudesta. Ne tuskin haluavat tilanteeseen muutosta. On kuitenkin tärkeätä uutta kuntaa perustettaessa, että enemmistö sen tulevista asukkaista tukee hanketta. Tämä voidaan ratkaista kansanäänestyksellä.

Jaa sivu: