— Soininvaara Osmo

Rikkidirektiivi on enää hienosäätöä

Kansainvälinen merenkulkujärjestö IMO hyväksyi suunnitelmat alentaa laivojen rikkipäästöjä vuonna 2008, jolloin vastuuministerinä oli Anu Vehviläinen (kesk). Päästöjä on tarkoitus alentaa kaikessa liikenteessä, mutta erityisesti haavoittuvimmilla merialueilla, esimerkiksi Itämerellä ja Englannin kanaalissa polttoaineen rikkipitoisuuden tulee alentua 0,1 prosenttiin vuonna 2015. Atlantin valtameri ja Tyyni valtameri eivät ole merinä Itämeren tavoin uhanalaisessa tilassa, mutta Yhdysvallat ja Kanada halusivat omille rannikoilleen 370 kilometrin vyöhykkeen, jolla on myös noudatettava 0,1:n prosentin sääntöä. Siellä ajateltiin ilmeisesti rannikolla asuvan väestön terveyttä. Rikkipitoinen polttoaine synnyttää palaessaan epäterveellisiä yhdisteitä.

Laivaliikenteen päästöjen alentaminen on hyvin perusteltua. Maissa rikkipäästöt on saatu kuriin ajat sitten, mutta merien vapaus on sallinut myös vastuuttomuutta.

Päästöjen alentamiselle annettiin pitkä siirtymäaika, jotta varustamoilla olisi aikaa uusia kalustoaan ja asentaa vanhoihin aluksiin rikkipesurit, jos sellaiset alukseen sopivat. Rikkipesuria ei saa kunnolla mahtumaan kuin osaan vanhoista laivoista. Seitsemässä vuodessa valtaosa kalustosta uusitaan joka tapauksessa.

Mitä tekivät varustamot kuultuaan määräajasta? Eivät mitään. Ne ovat ostaneet ilmoituksen jälkeenkin laivoja, joilla rikkipesurien jälkiasennus on hankalaa. Nyt kun vuosi 2015 on kaikkien yllätykseksi lähellä, maristaan, että siirtymäaika on liian pieni.

EU-parlamentti ei kallistanut korvaansa Suomen ja Ruotsin marinoille. Vastaus oli lähinnä, että niin makaa kuin petaa. EU-parlamentti hyväksyi rikkidirektiivin selvin numeroin äänin 606 – 55. Se, että tahallaan haaskaa annetun siirtymäajan, on huono ja vähän epämoraalinenkin peruste saada siihen pidennystä. Epämoraalinen, koska se kohtelisi aivan väärin niitä, jotka ovat toimineet oikein ja asentaneet rikkipesurit. Ja väärin myös niitä yrityksiä, esimerkiksi Wärtsilää kohtaan, jotka ovat investoineet pesuritekniikan kehittämiseen.

Teollisuuden lobbaus asiassa vähän kismittää sen epärehellisyyden vuoksi. Rikkidirektiivin hinnaksi on laskettu 600 miljoonaa euroa vuodessa ikään kuin ainoa mahdollisuus olisi käyttää vähärikkistä polttoainetta. Paljon halvemmalla pääsee, kun asentaa laivaansa rikkipesurit. Niiden toiminnassa on ollut lastentauteja, mutta Wärtsilä vakuuttaa saavansa ne toimimaan.

Suomi ei muutenkaan saa erityistarpeilleen oikein ymmärrystä EU:n päätöksentekoelimissä kovin erilaisista vakuuksiin liittyvistä syistä. EU:lla ei edes ole asiassa joustonvaraa, sillä uusia siirtymäaikoja voisi teoriassa myöntää ainoastaan IMO.

Suomalaisille varustamoille rikkidirektiivi on tervetullut, vaikka niitä pesureita ei vielä olekaan riittävästi. Nehän tulevat saamaan liki monopolin Itämeren liikenteeseen, sillä satunnaisesti tänne poikkeavalle alukselle ei kannata pesureita asentaa.

Kokonaan toinen asia on, että on myös väitetty, että jäykkä rikkinormi ei ole kustannustehokasta ympäristöpolitiikkaa. Jos päästöjen alentaminen tapahtuu vähärikkiseen öljyyn siirtymällä, valtaosa kustannuksista tulee siirtymisestä 0,5 prosentin tasosta 0,1 prosentin tasoon, mutta valtaosa hyödyistä saadaan siirtymisestä 2,5 prosentin tasosta 0,5 prosentin tasoon. Nuo viimeiset hyödyt ovat niin kalliita, että sama raha uhrattuna ympäristön hyväksi muuten olisi järkevämpää.

Tästä pääsenkin mieliaiheeseeni. Ympäristöpolitiikkaa ei pitäisi hoitaa normein vaan haittaveroin. Rikkivero toimisi järkevämmin. Säännöllisesti Itämerellä seilaava laiva asentaisi pesurit ja tilapäisesti tänne poikkeava laiva käyttäisi ehkä tuota 0,5 prosentin polttoainetta ja maksaisi lopusta.

Elinkeinoelämä on jostain syystä vastustanut vero-ohjausta, vaikka se olisi kansantaloudellisesti selvästi edullisempaa.

Jaa sivu: