— Tarja Cronberg

Kuluttajat ja tuottajat ketjujen maksumiehinä

Maaseudun Tulevaisuus uutisoi eilen nousiaislaisesta leipurista Satu Anttilasta, jolta Turun Osuuskauppa vaati 15 000 euroa markkinointimaksua siitä hyvästä, että Anttilan leivät pääsevät kaupan hyllyille. Anttilan leipiä oli myyty vuodesta 2006, mutta nyt myynti oli kasvanut niin, että S-ketju ehdotti markkinointimaksua leipurille.

Markkinointimaksu on Anttilan leipomolle iso pala, sillä se vastaa 10 prosenttia hänen liikevaihdostaan. Se on paljon leipomon koko markkinointibudjetiksikin. Maksulla ei ole myöskään selvää vastinetta. Anttila kommentoi, että käytännössä hänen on maksettava toista tuhatta euroa kuussa siitä, että asiat pysyvät ennallaan.

Osuuskaupan (TOK) perusteena maksulle on tasapuolisuus. Maksavathan muutkin tuottajat maksua. Näinhän he tekevätkin, niin S-ketjun kuin kilpailevan K-ketjunkin kaupoissa.

Nämä kaksi ketjua määrittelevät tiukat säännöt tuottajille. Säännöt muistuttavat kovasti toisiaan, ketjut tuntevat toisensa hyvin ja niiden ei tarvitse kilpailla keskenään paremmilla ehdoilla. Ehtoihin on suostuttava, jos tuotteen haluaa viedä kuluttajille sinne, missä he käyvät ostoksilla. Tuottajien neuvotteluvara on olematon, kun kaksi vahvaa hallitsevat peräti 80 prosenttia päivittäistavarakaupoista. Näin keskittynyttä kauppa ei ole missään muualla EU:ssa.

Tuottajien lisäksi ketjujen maksumiehinä ovat kuluttajat. Ruuan hinta on noussut Suomessa nopeammin kuin muualla Euroopassa. Muualla Euroopassa kaupan saama osuus on laskenut, meillä kaupan katteita on lisätty johtavien ketjujen yhteisymmärryksellä. Tuottajien kakku on sen sijaan meillä muita pienempi. Kaupan osuus on sanalla sanoen kohtuuton.

Kuluttaja maksaa ketjujen jättikatetta korkeassa ruuan hinnassa. Suomessa ruuan hinta on noussut nopeasti. Vuodesta 2008 Suomessa ruuan hinta on noussut 13,3 prosenttia ja euromaissa keskimäärin 7,7 prosenttia. Ruuan korkealla hinnalla on keskeinen osuus siinäkin, että palkansaajan ostovoima on Suomessa pieni.

Ketjut kannustavat kuluttajat käyttämään bonuskorttejaan. Nämä järjestelmät ovat kuitenkin kovin kalliita ja kuluttaja maksaa niistäkin ruokakassin hinnasta. Hyötyä saa vain jos ostaa paljon ja keskittää kaikki ostoksensa. Kauppaketju sen sijaan saa järjestelmän ansiosta uskollisia asiakkaita ja paljon tietoa ostotottumuksista.

Kuluttajat ovat alkaneet olla oikeutetusti käärmeissään tilanteesta. Kilpailua ja vaihtoehtoja on niukasti. Jättikokoiset ketjumarketit alkavat olla ainoa mahdollisuus. Pienet lähikaupat ovat kadonneet. Kauppojen lukumäärä Suomessa lähes puolittui vuosien 1990 ja 2010 välillä, 6000:sta 3300:aan. Ikääntyvä Suomi joutuu menemään yhä kauemmas ostoksille.

Jätimme vuonna 2012 Satu Hassin kanssa kirjallisen kysymyksen kaupan keskittymisestä ja kohtuuttomista käytännöistä komissiolle. Komissio on tämän jälkeen julkistanut toimintaohjelman vähittäiskaupan kehittämiseksi ja epäreilujen käytäntöjen lopettamiseksi. Myös Suomessa kilpailulakia on kiristetty.

Töitä riittää silti. Olisi vihdoin perattava epäreilut markkinointihinnat tuottajien kanssa tehtävistä sopimuksista. Myös kaupan katteisiin pitäisi löytyä kohtuus. Mutta mistä uudistuksiin löytyy aloitteentekijä, jos kumpikaan ketjuista ei halua ottaa ensimmäistä askelta reilumpien ehtojen puolesta?

Avainasemassa olemme myös me poliitikot. Moni poliitikko istuu myös S-ketjun luottamustehtävissä*. Heidän olisi osoitettava enemmän aloitteellisuutta epäreilun kilpailutilanteen purkamiseksi. Luottamustehtävissä istuvien tehtävä on edustaa nimenomaan pienomistajia, siis asiakkaita.

Jos ketjut eivät itse muutu, on tilanteeseen puututtava jämäkämmin valtiovallan taholta. Ei ole kenenkään etu, jos lähileipää ei löydy marketista.

*Tarkennettu ti 25.2. kello 16.15: Luottamushenkilöitä istuu S-ryhmän johdossa. K-ketjussa valtaa käyttää yhtiökokous.

Jaa sivu: