— Timo Juurikkala

Uraaninlouhinta saastuttaa

Ydinvoiman saastuttavassa kirjassa reaktoreiden polttoaineen tuotannolla on oma synkkä lukunsa.

Uraani on myrkyllinen raskasmetalli, joka esiintyy kallioperässä kahtena toisiinsa sekoittuneena isotooppina: U-235 ja U-238. Uraanin väkevöinnissä U-235:ttä pyritään rikastamaan, jolloin heikommin radioaktiivinen U-238 jää jäljelle. Köyhdytetty uraani on tässä prosessissa syntyvä jäteaine, joka sisältää pääosin U-238 isotooppia.

Rikastamoissa U-238 -isotooppia edelleen poistetaan joko diffuusioprosessissa tai sentrifugissa. Alhaisella 3–5 %:n U-235 rikastusasteella uraani kelpaa ydinpolttoaineeksi. Ydinaseissa käytetään yli 90 %:n rikastusastetta.

Puhdasta uraanin louhintatapaa ei ole olemassa

Uraania voidaan louhia kallioperästä kolmella tavalla. Avokaivoksissa uraanimalmi louhitaan ja kuljetetaan murskaamoon. Avokaivostoiminta tuottaa radioaktiivista ja kemiallisesti myrkyllistä pölyä, joka leviää tuulen mukana.

Toinen perinteinen louhintamenetelmä on tunnelikaivos. Kaivostunnelista pumpattava poistoilma sisältää ilmaa raskaampaa keuhkosyöpää aiheuttavaa radon-222 kaasua, joka leviää poistoilmaventtiileistä ympäristöön. Koska molemmissa kaivostyypeissä toimitaan usein pohjavesikerrosten alapuolella, on olemassa riski, että itse kaivos saastuttaa pohjavesiä kaivostoiminnasta syntyvillä aineksilla.

Liuosuuttokaivoksessa kallioperään pumpataan happoliuosta, joka sulattaa malmin liuokseksi. Tämä liuos pumpataan laitokseen. Uraaniliuosta kuitenkin jää kallioperään, jossa sen on todettu voivan pilata pohjavesiä vielä vuosikymmeniä kaivoksen sulkemisen jälkeen.

Uraanikaivosten tuottama louhosjäte on vaarallista pitkään kaivostoiminnan loputtuakin

Uraanikaivosten tuottamaa vaarallista jätettä on kahdenlaista. Toisaalta kiveä ja hiekkaa, joka varastoidaan usein korkeiksi kasoiksi. Ne sisältävät 85 % uraanimalmin radioaktiivisuudesta sekä raskasmetalleja kuten arseenia, kadmiumia ja lyijyä. Toisaalta radioaktiivista lietettä, joka syntyy, kun uraani erotetaan kiviaineksesta rikkihapolla.

Koska malmin uraanipitoisuus on usein pieni, yli 99 % kiviaineksesta jää kaivosalueelle jätteenä. Tämä antaa perspektiiviä puheisiin sivukivenä esiintyvän uraanin helposta 'talteenotosta'.

Jäteaines joutuu helposti eroosion tai sadeveden myötä vesistöihin tai vuotaa pohjaveteen. Myös uraanimalmin kuljetukset voivat levittää pölyä tien varsille ja ojiin. Heikostikin säteilevän malmipölyn kulkeutuminen elimistöön esim. ruoan mukana on erittäin vaarallista.

Kokonaisuutena riski joutua säteilylle ja raskasmetalleille alttiiksi on uraanikaivosalueilla huomattavasti suurempi kuin muualla. Ja riski säilyy tuhansia vuosia.

Suomi havahtumassa riskeihin jälkijoukoissa

Länsi-Euroopassa ei ole tällä hetkellä yhtään toiminnassa olevaa uraanikaivosta, vaikka uraanimalmi ei ole kaivoksista loppunut. Syy on yksinkertainen: kaivostoimintaa ei vain pystytä toteuttamaan ilman vakavia päästöjä ympäristöön. Niinpä kaivokset on yleisön painostuksesta jouduttu yksi toisensa jälkeen sulkemaan.

Olemme toistaiseksi hyvässä asemassa, koska Suomessa ei ole toiminnassa yhtään teollisen mittakaavan uraanikaivosta. Olemme siis säästyneet virheiltä, joita muualla on tehty. Jokemme ovat vielä puhtaita, pohjavedet turvassa.

Mikä meitä vetää saman kuopan pohjalle josta muut jo pyrkivät ylös?

Jaa sivu: