— Tuija Brax

Pohdintoja kansanedustajien rotaatiosta

Vihreiden puoluevaltuuskunta halusi viikonvaihteessa ravistella politiikan pelisääntöjä ja esittää kansanedustajille kierrätystä. Olen asiassa niin jäävi kuin olla voi, sillä äänestäjät ovat valinneet minut viisi kertaa peräkkäin kansanedustajaksi. Nyt tiukan äänestyksen jälkeen (14-18) enemmistö sitten päätyi olemaan sitä mieltä, että äänestäjien ei olisi pitänyt saada äänestää moista putkea. (Tai jos tarkkoja ollaan, niin minun osalta asiat olivat" kunnossa", koska olin välissä ministerinä yli neljä vuotta ja näin olleen puoluevaltuuskunnan enemmistön mielestä olin juuri sopivalla tavalla "tuulettumassa" oikeissa töissä. Ministeriaikaa ei lasketa, koska silloin tilalla olisi varakansanedustaja, sanotaan puoluevaltuuskunnan linjauksessa.)

Olin kokouksen ajan sängynpohjalla räkäflunssassa, joten en ihan ole perillä kaikista niukan enemmistön perusteluista, mutta hieman hataralle pohjalle on jäänyt pohdinta siitä, osaavatko äänestäjät itse päättää vihreiden puoluevaltuuskuntaa paremmin siitä, miten saadaan sopiva kombinaatio uusia ja vanhoja kansanedustajia. Ainakin toistaiseksi suomalaiset äänestäjät ovat joka vaaleissa vaihtaneet noin kolmanneksen eduskunnasta, ja siten uusia edustajia on niin vihreissä kuin muillakin tullut juuri sopivasti, jos mittarina pitää puoluevaltuuskunnan niukan enemmistön kolmen kauden sääntöä. Itse asiassa viime valeista edustajista 40 prosenttia vaihtui ihan ilman kiintiöitä.

Puoluevaltuuskunta totesi järjestelyn koskevan Vihreitä vasta kun se koskee kaikkia. Se taas tarkoittaa, ettei järjestely koske ketään kovinkaan pian, ei ehkä konsanaan. Joten minun puolestani asia jääköön tähän. Vihreissä ei ole puoluekuria, joten onneksi on periaatteidemme mukaista edustaa omaa kantaansa silloinkin kun enemmistö on toista mieltä.

Pohdin nyt kuitenkin hieman ääneen niukan enemmistön ajattelun ongelmallisuutta suhteessa suomalaiseen henkilövaalitapaan. Meillä ei nimittäin ole listavaalia, jossa puolue päättää de facto ketkä pääsevät kansanedustajiksi. Listavaalijärjestelmässä äänestäjät päättävät, kuinka monta kansanedustajaa valitaan kustakin puolueesta, mutta listan henkilöjärjestyksen päättää kukin puolue. Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistökin perusteli valtuuskunnan enemmistön kantaa Facebook-päivityksessään juuri viittaamalla mm. Ruotsissa käytössä olevaan listavaaliin.

No, meillä nyt on kuitenkin vakiintunut vaalitapa, jossa kansalaiset saavat äänestää henkilöä. Ja kun on kyse kahdestasadasta valitusta, joista kellään ei yksinään ole merkittävää poliittista valtaa, vaan joidenka vallankäyttö de facto perustuu kykyyn tai kyvyttömyyteen tehdä yhteistyötä, ei rinnastus suorilla vaaleilla valitun presidentin toimikausienkaan rajoitukseen oikein toimi. Tasavallan presidentillä on yhä ulkopolitiikassa ja esim. sodan aikana merkittävää valtaa, yksittäisellä edustajalla ei yksinään koskaan.

Kierrätys politiikan sisäisissä johtotehtävissä, kuten puolueen puheenjohtajana, on mielestäni erittäin kannatettavaa, kunhan maltti säilyy kierrätysvauhdissa. Siinä ei rajoiteta kansalaisten oikeutta valita itselleen edustaja, vaan politikkojen oikeutta istua politiikan johtotehtävissä, joissa yksittäisellä ihmisellä on merkittävää valtaa an sich ja tosiasiallista poikkeuksellisen suurta vaikutusvaltaa vielä päälle. Siksi kansanedustajien rinnastus vihreiden puoluejohdossa oleviin rotaatiosääntöihin mielestäni ontuu.

Ajattelen myös niin, että Vihreissä on päädytty rotaatiosääntöihin myös siksi, että se auttaa keskinäisen luottamuksen synnyssä puolueessa, jossa ei missään tilanteessa hyväksytä puoluekuria. Ihmiset sitoutuvat yhteistyöhön ja johtajien kannustamiseen paremmin siitä psykologisesta syystä, että tietävät voivansa itsekin joku päivä päästä johtajiksi huomattavasti suuremmalla todennäköisyydellä kuin puolueissa, joissa rotaatiosääntöjä ei ole. Rotaatisääntö ei siten ole yksiselitteisesti jokin politiikan moraalin mitta, vaan myös hyvin pragmaattinen ratkaisu hyvin inhimilliseen kysymykseen.

Jaa sivu: