— Ville Niinistö

Lasta tulee suojella välinpitämättömyydeltä

Kahdeksanvuotiaan Eerikan tapaus on nostanut yhteiskunnallisen keskustelun keskiöön varsin tärkeän asian, eli lasten ja lapsiperheiden hyvinvoinnin.

Lasten vaikeista kohtaloista lukeminen on ollut vaikeaa myös itselleni, pienten lasten isänä. Vuoden 2008 alussa voimaan tullut lastensuojelulaki on varsin hyvä laki. Lain 2§:ssä sanotaan, että ensisijainen vastuu lapsen hyvinvoinnista on lapsen vanhemmilla ja muilla huoltajilla. Tämä ensisijainen vastuu koskee jokaisen lapsen huoltajia, myös karmeimmissa tilanteissa.

Laissa puhutaan myös ehkäisevästä lastensuojelusta, joksi määritellään tuki, jota annetaan esimerkiksi opetuksessa, nuorisotyössä tai terveydenhuollossa.

Tämän lain myötä Suomen jokainen kunta velvoitettiin laatimaan lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelma. Tällainen suunnitelma on pitänyt laatia moniammatillisesti, kuntakohtaisesti ja se on pitänyt hyväksyä kunnanvaltuustossa. Tällä on haluttu sitouttaa myös luottamushenkilöt lastensuojelun kehittämiseen.

Lainsäädäntömme tukee lapsen varhaista tukea ja ehdotonta suojelua. Laissa turvataan myös lapsen oikeus ruumiilliseen ja henkiseen koskemattomuuteen. On kurja sanoa, mutta jotenkin ihmetyttää, miksi lain soveltaminen kunnissa on niin vaikeaa.

Onko mahdollista, että esteinä on asenneilmasto, joka tässä tapauksessa toimii lasta vastaan? On jokseenkin kiistattoman selvää, että niin kutsuttu varhainen tuki on ”tehokkaampaa” niin talouden, lasten, perheiden kuin työntekijöiden kannalta. Silti painopistettä lasten palvelujen osalta ei ole siirretty näihin tukimuotoihin. Kuntapäättäjillä on tässä pohdiskelussa iso vastuu ja asiasta onkin syytä keskustella vaaleissa.

Keskustelussa koulujen ongelmaoppilaista on monesti sellainen sävy, jossa ainoana ratkaisuna pidetään näiden oppilaiden siirtämistä tuen piiriin. Ikään kuin pois ”normaalista” koulutyöstä. Kuitenkin kaikki palvelut ja niissä toimivat työntekijät ovat osa kunnan ehkäisevää lastensuojelua. Jokaisen heistä tulee tukea ja edistää lapsen turvallista kasvua ja kehitystä. Olen ihmetellyt myös sitä sävyä, miten jotkut ovat linkittäneet yhteen lastensuojelua ja koulujen työrauhaan puuttumista oppilaiden rankaisemisella - kouluissakin tärkeintä on auttaa jokaista lasta eikä sulkea heiltä pois apua.

Pidän hyvänä, että jokaisessa surullisessa tapauksessa tutkitaan tarkasti, missä ja miten tukiverkko petti. Lapset ansaitsevat sen. Selvitysten pohjalta tulee lainsäädäntöä kehittää edelleen. Mutta lainsäädännön ohella on välttämätöntä kehittää palveluja ja yhteistyötä lasten parissa työskentelevien ammattilaisten kesken. Tämä työ tapahtuu kunnissa. Eikä se tapahdu vain virkamiestyönä, vaan syksyllä valittavat valtuutetut hyväksyvät tulevat lasten palvelujen suunnitelmat omissa kunnissaan.

Viimeiseksi nostan varovasti esiin vielä yhden ajatuksen: lastensuojelu on palvelu. Meidän yhteiskunnassa se nähdään turhan helposti rangaistuksena tai leimana, jopa häpeänä. Mutta se on kunnallinen palvelu, jonka tavoitteena on auttaa lapsia ja perheitä tilanteissa, joissa tarvitaan erityistä tukea. Lapsen sijoittaminen kodin ulkopuolelle on yksi tämän palvelun muodoista. Senkään tarkoitus ei ole rangaista ketään. Rikostutkintaa ja rankaisemista varten on oma järjestelmänsä.

Vihreiden ehdokkaiden ja valtuutettujen tavoitteena on edistää sellaisia lasten palveluja, joiden seurauksena lapset saavat sen tuen ja avun, jota he tarvitsevat tunteakseen iloa ja turvallisuutta omassa arjessaan.

Jaa sivu: